I blog therefore I am

Blogosfäärissä on viime päivinä kirjoitettu paljon blogaamisen ja verkkoidentiteetin olemuksesta, kun Tuhat sanaa otti asian puheeksi. Monet näkemykset ovat olleet kiinnostavia, henkilökohtaisia, pohtivia, rehellisiä, suoraan sanoen ilahduttavia ja haastavia.


Itsekin olen pitkin päivää pyöritellyt asiaa mielessäni, sillä tekisi
myös mieli sanoa jotain. Loppujen lopuksi ei vain ole kauheasti
sanottavaa.

Ensin alkuun kirjoitin, koska se oli uutta ja
jännää, ja ammatillisesti tiettyyn raamiin ahdettu toimittaja sai
kanavan omille mielipiteilleen, näkemyksilleen ja hairahduksilleen.


Se tuntui myös vihdoin luontevimmalta tavalta pitää jonkin sortin
päivä- tai ajatuskirjaa - asia jota olen aina halunnut tehdä, mutta en
ole koskaan pieniä muutaman viikon pätkiä lukuunottamatta oikein
malttanut - varsinkin kun päiväkirja fyysisenä objektina on sekä
epäkäytännöllinen että vaivalloinen ( ja käsialani on
koiranoksennusta). Myöskään pelkkä tiedosto tietokoneen uumenissa ei
ollut riittävän "hieno" kosketeltava asia, jota päiväkirjan mielestäni
kuitenkin pitää olla.

Blogi on sekä visuaalisesti, lähes
käsinkosketeltavasti, hieno virtuaaliobjekti että myös helppo
lähestyttävä ja ylläpidettävä.

Mutta se oli silloin. Nyt on tultu jo pitkä matka, vähän samaan tapaan kuin Medis hienosti kuvailee.
Kirjoittaminen on pelkistynyt, laskeutunut alas jalustalta ja muuttunut
päivittäiseksi perusasiaksi hieman samalla hartaudella kuin aamukahvin
hörppiminen. Toisinaan sen tekee puolihuolimattomasti, lähes makua
tuntematta - ja vähemmän kiireessä se on elämän nektari. Ilman kahvia
kun ei kuitenkaan voisi pitkiä aikoja olla.


Netti-identiteetti itsessään on menettänyt merkityksensä, varsinkin kun
ei ole koskaan yrittänyt olla suoranaisesti anonyymi-jokumuu.
Netti-identiteetti varmasti minullakin on, mutta sitä ylläpitävät
varmaan enemmän lukijat omilla käsityksillään kuin kirjoitusten
johonkin tyyliin tai aihepiiriin tunkeminen.

Oikeastaan näin:
Blogaan (tai ylipäätänsä viestin sähköisesti) siis olen - olen enemmän
minä näin, kuin fyysisyyteeni tai näkyvään sukupuoleeni kahlittuna.


Tällä tavalla kun tapaatte minut, minulla ei ole tissiparia, joita
jäisitte tuijottamaan tai persettä, jonka leveyttä jäisitte
mittailemaan. Ei tarvetta luokitella bimboksi, koska en jätä sormieni
välissä pyörivää hiussuortuvaa rauhaan, ei tarvetta luokitella
lepakoksi miestenvihaajaksi, koska en viitsi pukeutua hienosti ja
meikata. Ei tarvetta pitää itsekuriltaan puutteellisena ja henkisesti
laiskana, koska en viitsi laihdutta enkä ole kärppänä kaikessa mukana.

Ei tarvetta arvostella, ennen kuin oikeasti on selvillä siitä mitä ajattelin.

Narsismia? Ehkä.


Hyväksynnän hakua? Ei välttämättä. Minua ei tarvitse hyväksyä, mutta
haluan että minut epähyväksytään ajatusteni, ei tomumajani, maneerieni,
yhteiskunnallisen statukseni tai muun toissijaisen asian takia.


Vapauden kaipuuta? Kyllä. Häiriköistä, nettipoliiseista, kaupallisesta
ahneudesta jne. huolimatta missään ei ole niin vähän sääntöjä tai
vaatimuksia ja niin paljon vapautta kuin täällä. Ei edes omien korvien
välissä.