Juhlallinen kuolema on kuolemista kammottavin

Mikähän tätä kansaa vaivaa.

Juice kuoli. Ok, kova juttu.
On muistokonserttia, on sivutolkulla juhlanekrologia lehdet pullollaan.
Pubit soittaa Viidettätoista yötä one-repeatilla ja ilta saapuu
pressiklubiin.

Mutta ei riitä. Nyt sitten alkaa
yleisönosastoissa hiljaisen minuutin vaatiminen. No, olisihan se
tietysti pitänyt arvata, mutta kuitenkin. Mä käsitän vielä vaivoin että
maan isät ja äidit, tai muuten erityisesti yhteiskunnallisesti
vaikuttaneet - tai suuronnettomuus kuten Tsunami. Mitä seuraavaksi?
Hotakainen kompastuu kännissä hautaan ja sit taas surraan?


Ei, en ymmärrä tätä juhlallista suremisen vimmaa - mitä tahansa, että
päästään marssimaan, pönöttämään ja kokemaan suuria tunteita. Ja paskaa
tulee niskaan, jos ei Osoita Kunnioitusta milloin millekin päivän
tähdelle.

Eikä tarvita edes ruumista. Itse asiassa olen
todella ihmeissäni, että ei ole ollut jo massa-adressi vetämässä ja
suurmellakka masinoinnissa pressanlinnan ulkopuolelle
itsenäisyyspäiväksi, kun ei Lordi pääse maskissa sisään. On se Tarja
niin paska tyyppi. Vai joks tää juttu meni jo ohi?

Toivottavasti Juice fiksuna miehenä on tullut kuolinvuoteellaan seuraavat päivät jo ennakoineeksi ja saanut hyvät naurut.

Rikollisuus alkaa nuorena

Nuorison viinankäyttö on kuulemma vähentynyt. Tutkimuksen mukaan peräti
30 prosenttia lukion ekaluokkalaisista on raittiita, ja luku on
kasvussa.



Että siis. Peräti 30 prosenttia 16-vuotiaista ei siis syyllisty
alkoholilain rikkomiseen (juo ja kanniskelee ympäriinsä) tai lisäksi
myös sen rikkomisen yllyttämiseen (osta mulle).



Niin. Ongelma on kai vähän muuta kuin lain rikkominen, mutta ryhdyn
suhtautumaan asiaan järkevästi siinä vaiheessa, kun esimerkiksi
musiikkiteollisuus suostuu oikeasti miettimään miksi Jeppe warettaa ja
päättää tehdä jotain Jepen avuksi eikä vain Jeppeä vastaan.

Pikkuoravat-cd

Vielä karseempi kuin tamagotchi tai Teräsbetoni.

Kännistä ja kuolemasta

Se miksi minua häiritsee humalatilassa se, että paljastun oikeaksi ihmiseksi, on se, että yllätän itseni yleensä yhtä paljon kuin muutkin. Yhtäkkiä kiinnostunkin oikeasti ihmisten ahdingosta, emppaan heidän pyrkimyksiään ja olen muutenkin aivan outo.

Vastakkainasettelu kärjistyy ja humalatilakäytöksen outos korostuu, kun asiaa krapulassa miettiessäni törmään uutiseen, että Juice on kuollut.

Olen hetkellisesti "oho", jonka jälkeen tokaisen että "no, sehän on ollut käytännössä kuollut jo vuosien ajan". Sen jälkeen vietän loppuillan lukemassa aavistuksen ärsyyntyneenä erilaisia blogeja ihmettellen mitä nää ihmiset jaksaa vaahdota jostain Juicesta silloinkin, kun ovat syntyneet joskus 80-luvulla niin että häiskä ei oikeasti ole edes niiden aikaa.

Jos sanoisin tämän yleisesti jossain oman ikäisessäni ja vanhemmassa seurassa, saisin osakseni joko ignorointia tai paheksuntaa. Jos olisin humalassa, minulta löytyisi paljon hyvää sanottavaa eikä lainkaan pidäkkeitä olla sanomatta niitä.

Aikoinaan kun Steen Christensen tappoi poliisit tai Diana kuoli, ja kansa velloi kadulla surukulkueissa, pahoitin muutaman hyvän ihmisen mielen kun tuskastuin äänekkäästi koko julkisuremissirkukseen.

Olisin ymmärtänyt, jos kansa olisi vellonut kadulla osoittamassa mieltään raaistuvaa yhteiskuntaa ja liian lieviä vankeustuomioita kohtaan, mutta ei. Vielä vähemmän ymmärsin itkua ja parkua, kun joku anorektinen, vahingollisten ihmisten kanssa seukkaava täti aivan toisessa maassa otti ja kuoli.

Ehkä sitä ymmärtää jonkin verran, miksi ihmiset niin mielellään kännäävät useita kertoja viikossa. Elämä ei ole niin monimutkaista, eikä ehkä niin itsekeskeistäkään, vaikkakin hedonistista. Seuraavan aamun totuus kuitenkin on se, että maailma ei muutu. Edes kännispäissä.

Uskottavuusongelma

Olen vihdoinkin keksinyt mikä minua häiritsee Uniklubi-bändissä. Jos kuulee Uniklubia radiosta, se on yhdentekevää huttua, joka menee kivuttomasti yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos eikä jätä mitään vaikutelmaa. Kärsimys alkaa vasta kun näkee Uniklubi-videoita.

Se on se niiden solisti. Sillä pärställä ei tuollaista musiikkia, tuollaista mustaa kuontaloa, meikkejä, lävistyksiä sun muuta alan höhää harrasteta uskottovasti. Mies näyttää vain tangoprinssiltä, joka yrittää epätoivoisesti vähän slummata.

Sama ongelma mulla on Nelly Furtadon kanssa. Tässä viime aikoina siltä on pyörinyt video, jossa se hottina kovana gimulina keimailee miesten seassa jossain hallissa ja on olevinaan niin himoittava.

Juu ei.

Jos näyttää Frendien Monicalta, niin ei näin. Katsoja odottaa vain milloin Nelly-Monica kompastuu piikkikorkoihinsa ja kulisseista pomppaa Chandler Bing tekemään kainalopieruja.

Ärrinmurrin

Perhana. Vasemman silmän takana nakuttaa edelleen. Alan epäillä, että
on joku ontelotulehdus tai vastaava, koska tilanne tuntuu vain
pahentuvan työpöydän ääressä istuessa. Ikkunasta nimittäin vetää juuri
niin, että vasen puoli naamasta on aina kylmänä ja välillä joutuu
laittamaan pipodiskon korville ihan vain sen takia, ettei tuuli hyökkää
korvakäytävästä sisään.



Sormet on tietysti aina jäässä.



Vihaan vanhoja taloja. Vihaan varsinkin vanhoihin taloihin asennettuja
ilmastointijärjestelmiä, jotka toimii miten sattuu. Lisäksi vihaan
kitsaita isännöitsijöitä, jotka eivät viitsi lämmittää riittävästi niin
että lämmin ilmapatsas nostaisi ikkunavedon pään yläpuolelle.

Me ärsytämme teitä

Jotkin asiat toimivat ärsyttävinä triggereinä.

Työpaikan hississä lukee talon isännöitsijän yhteystiedot. A4-lapun otsikkona on "Me palvelemme teitä". Aina kun näen sen, päässä alkaa soida YUP:n "Me viihdytämme teitä", mutta tietenkin tuolla sanalla palvelemme eikä viihdytämme. Super-ärsytys on se, että kun YUP:n biisi jatkuu "ja te viihdytte", niin hepuli iskee subsituuttisanan kanssa. Te palvelututte, palvotte... palvaudutte?

Kuuluu räks, kun aivot pimahtavat ja serveri kaatuu.

Karvat kateissa

Lost viettää jenkeissä pitkää taukoa. Seuraavan kerran se palaa ruutuun vasta ensi vuonna helmikuussa tai jotain.

Sarjalla ei ole käsittääkseni mennyt enää läheskään niin hyvin kuin aluksi. Ja ei mikään ihme. Kolmannelle kaudelleen edenneessä tarinassa on substanssia ehkä kymmenosaiseksi minisarjaksi.

Mutta yksi asia minua kiehtoo. Saaren salaperäinen "voima" parantaa sairaita ja pudottelee lentskareita.

Ja lisäksi se salaperäisesti estää kaikkien naisten säärikarvojen kasvun.

Isoveli rakastaa

Hei mitä hä? Menin nukkumaan Suomessa ja heräsin Kiinassa.



Enää ei riitä pornosuotimet kirjastoihin. Nyt siis pitäisi koko nettiä
sensuroida. Tietää sen miten siinä käy. Lapsipornoa pärähtää silmille
"vahingossa" ihan yhtä vähän kuin ennenkin (ei koskaan ole vielä 
viimeisen 15 vuoden aikana niin käynyt), mutta pesuveden mukana
huuhtoutuu myös satoja - tuhansia - asiallisia sivuja.



Viesti on selvä. Älkää käyttäkö nettiä. Tai jos käytätte, käykää vain
meidän valitsemillamme (kaupallisilla) saiteilla. Älkää jakako
hengentuotteittanne (sillä piraattejahan te oikeasti vain olette),
älkää verkostoituko. Älkää oikeastaan viitsikö edes avata sitä pirun
vehjettä. Lukeaa Oikeita Lehtiä, Katsokaa Televisiota.



Kiitos vain. Viesti meni perille juu. Tosin älkää viitsikö puhua
mistään suojelusta. Itseänne te vain suojelette, kun hyvä että edes
laskunne osaatte nettipankissa maksaa.



Menkää pois ja jättäkää internettini rauhaan.

Härveli vai tikku?

Jo aikaisemmin syksyllä muutama suuri autovalmistaja ilmoitti, että
heidän uusissa autoisaan on kaikissa iPodille oma dokki, eli vehkeen
voi vaivatta yhdistää auton äänentoistojärjestelmään.

Ihan kiva juttu, varsinkin jos käyttäisin iPodia.


Ja toisaalta, saatan tietysti olla todella poikkeava ihminen, mutta
miellään iPodit ja vastaavat kannettavat poppikoneet pikemmin julkisten
kulkuvälineiden käyttäjien, kävelijöiden ja pyöräilijöiden
vakiokannossa oleviksi.

Ainakin itse, niinä päivinä kun
käytän autoa, en liiku muuten lainkaan niin, että olisi tarve tai edes
mahdollisuus kuljeskella luurit korvilla. Eli toisin sanoen,
poppikoneella ei ole edes mitään virkaa olla mukana. Miksi siis
raahaisin sen mukaan autoon, paitsi kytkettäväksi
äänentoistojärjestelmään? Tuntuu hullulta.

Sen sijaan
vähemmän hullua mielestäni olisi se, että jokaisen uuden auton
äänentoistojärjestelmässä olisi usb-tikulle reikä valmiina. Tikku
taskuun, ja jos autossa popittaa yli radion kuuntelun tarpeen, niin
tikku kojelautaan kiinni ja nupit kaakkoon. Ei tarvitsisi "turhaan"
kantaa mukanaan härveliä kun ei sitä oikeasti tarvitse tai ehdi käyttää.

Vai olenko nyt ymmärtänyt ihan väärin iPodiinsa kiinnikasvaneiden ajatusmaailman?

Apuväline elämänhallintaan

Meitä uusavuttomia aina toisinaan ajatellaan. Ihan kiva.

Höh :-)

Tuntuu hullulta.



Viime vuonna aloin näihin aikoihin jo hiljaksiin stressaamaan sitä,
että pitää raahautua kovan työrumban keskellä joulupyhiksi periferiaan.




Tänä vuonna menevät eläkeläiset ja viimeisetkin jälkeläiset pesästään
ajaneet isovanhempi-ikäiset aikovat karata kuka mihinkin suuntaan
lomailemaan jouluksi.



Että jäätiin kotiin kököttämään?



Minä se en näemmä osaa olla tyytyväinen mihinkään.

Isi

Kun matkustaa päivästä toiseen samoja reittejä, tietyt matkan varren
"vakiot" alkavat elää omaa elämäänsä. Niille keksii oman tarinansa ja
merkityksensä, joista muodostuu aivan oma rinnakkaistodellisuutensa.


Tänään yliopiston kirjaston edessä pitkään asunut asuntoauto, nimeltään
Isi, oli palannut muutaman päivän tauon jälkeen takaisin paikalleen.
Ehdimme jo olla Isistä huolissamme. Olemme päätelleet, että Isin virka
on toimia elämäänsä kyllästyneiden kirjastovirkailijoiden retriittinä,
jossa heidät ottaa vastaan myös rakkauden ammattilainen, koska
kirjastonhoitajien on vaikea saada naista. Ja vaikka saisivatkin, niin
kirjastossa ei saa metelöidä.

Aina kun Isi on kateissa olemme
huolissamme kirjastonhoitajien mielenterveydestä ja
paineensietokyvystä. Mietimme myös miksi Isi ylipäätänsä on välillä
poissa.

Kirosana!

Musiikkiteollisuuden rahanahneudesta, cd-levyjen kopiosuojauksesta jne. puhutaan paljon, mutta paljon vähemmälle jäävät peliteollisuuden epäkohdat. Periaatteessa sitä vaivaavat samat asiat kuin musiikkiteollisuuttakin, ja kuluttaja kärsii.

Suurimmaksi osaksi arvioin työn puolesta konsolipelejä, mikä antaa tietyn mielenrauhan, koska kaikki toimii. Mutta kun sitten sattuu käteen se joku uusi PC-peli, niin usein kihisen raivosta jo ennen kuin pääsen edes pelaamaan asti.

Ensimmäinen vaiva on tietysti installointi. Se ei ole mikään ongelma sinänsä, sitähän on joutunut tekemään jo vuodesta nakki ja soosi.

Rekisteröintinumeron kohdalla alkaa hiljaksiin lämpötila nousta. Ensinnäkin ne pitenevät vuosi vuodelta, ja joskus niitä on peräti monta. Lisäksi aina ei olekaan se ja sama onko kirjaimet syötetty upper vai lower casena. Useimmiten nollan ja o-kirjaimen ero ei ole selvä. Perhana!

En edes ala puhumaan tyypillisistä näyttö- ja äänikorttiongelmista.

Mutta se, joka saa minut totaaliseen raivon valtaan, on yhä monimutkaistuvampi kopiosuojaus niin, että itse pelin käynnistämiseen saattaa pelkästään cd/dvd-aseman anaaliretentiivisen haistelun takia kulua useita minuutteja. USEITA MINUUTTEJA!

Lopullinen raivokohtaus oli Caesar IV, joka ei suostunut käynnistymään lainkaan, koska vehje oli satavarma siitä, että minulla on jokin Pahojen Piraattien Image-mountteri asennettuna koneeseeni. Muuten kiva, mutta kun ei ole. Syylliseksi paljastui lopulta ilmeisesti Nero, jossa on image-mount ominaisuus. Mutta ei riittänyt sen disable, vaan olisi pitänyt kai poistaa koko Nero.

Tällaisina hetkinä ihminen ottaa ja hankkii no-cd-crackin. Sori vain peliteollisuus, mutta jos kuluttaja maksaa puolisen sataa rahaa pelistä, jonka olette mankeloineet lähes käyttökelvottomaksi tavallisella loppukäyttäjän pöytäkoneella, niin turha itkeä kun ilkeät piraatit kräkkäilevät tuotteitanne.

Harkitsen vakavasti samaa käsittelyä myös niille peleilleni, jotka tuumailevat sen puoli iäisyyttä ennen kuin viitsivät käynnistyä. Tai sitten rentoudun konsolipelien parissa. Eipähän tartte tapella tekniikan kanssa.

Kanavapäällikkö sai postia

Heh. Postinkantaja toi eilen kirjekuoren, jossa oli PlusTV:n katselukortti.



Jotain on ilmeisesti kulisseissa tapahtunut, sillä tämä ei sitten
vastoin viimeisimpiä ennakkotietoja ollutkaan mikään ihan
pakkosopimuskortti. Toki vakkarikortin aihio, sillä se pitää jostain
syystä aktivoida erikseen postitse tai netitse. Mutta
aktivointilomakkeessa on ruksi "haluan jatkotilauksen 3 kuukauden
jälkeen", jonka voi jättää ruksaamatta.



Mikä kuitenkin ketuttaa (voiko muka jokin tän lafkan toiminnassa olla
ketuttamatta) on se, että kortti on aktivoitava 10 päivän kuluessa. No
haistakaa nyt home. Mä haluan kiitos itse päättää milloin mun ilmaiset
kolme kuukautta alkaa (kuten R:ltä ostettavalla kortilla), ei teillä
ole oikeutta sanella milloin mä katseluni aloitan. Kun ette sitä
etukäteenkään ilmoittaneet, että näin käy. Kuten ette kovin monesta
muustakaan asiasta.



Diletanttien puuhastelua koko PlusTV:n toiminta. Ei todellakaan herätä
luottamusta. Saatan kolmen kuukauden pätkäkortteja jostain ärrältä
ostella ehkä, mutta muuten ei tulisi mieleenkään olla missään
tekemisissä tällaisen puljun kanssa.



Toimitusjohtajalla ei ole mikään kovin loistelias menneisyys liikemaailman huipulla, joten ehkä se selittää jotain.

Nostalgiaviikko

On kyllä todellinen take back the past -viikko. Keskiviikkona tapasin
ystävän vuosien takaa ja tänään tuli kahvittelukutsu toiselle
ystävälle, jota olen laiminlyönyt vuosikaudet. Kävi taas niin kuin
monet kerrat aikasemminkin. Menimme käymään koko perhe, ja heti kun
astahdimme sisään ovesta, juttu alkoi, kuin olisimme nähneet viimeksi
eilen. Se on todella arvokasta, varsinkin kun vanhetessa ja
perheytyessä jää niin helposti sosiaalinen elämä ruotopuolelle.

Olen myös viime päivinä irkannut jälleen paljon (kiitos Hurinan
irkkiprojektin) ja jutellut monen vanhan tutun kanssa. Alamme
ilmeisesti kaikki olla vanhoja, sillä ehdotukseni mennä pian johonkin
istumaan iltaa herätti jopa kiinnostusta. Jee!

Minäkö tyhmä, nyt en taaskaan ymmärrä?

Olen vähän hämmentynyt.

Seksuaalivähemmistöt ja peräti
joku poliitkkojen posse ovat loukkaantuneita siitä, että uusi tv-kanava
MTV3 MAX mainostaa, ettei heillä nähdä kikattelevia
seksuaalivähemmistöjä.

Kanava rehvastelee myös sillä, että
sillä ei nähdä kuldyyriä eikä ämmien "keskusteluohjelmia". Miksi
kulttuuripiirit ja ämmät eivät nouse takajaloilleen?

En
minäkään jaksanut Fab Fivea tai Suomen vastaavaa joukkiota. Ihan
mukavaa, että on jokin kanava, jossa ei tarvitse törmätä
meikkivinkkeihin, homo- tai heterostailaajiin ja Peter von Baghiin
keskellä parasta katseluaikaa.

Onko tässä nyt vain se ongelma, että Maikkari teki sen pienen virheen, että tuulettaa MAXia nimenomaan miestenkanavana?

Kaikkea muuta kuin normipäivä

Toisinaan päivät menee nappiin. Matkalla töihin ehdin katsoa
jaksollisen Stargatea, ja mieli oli loistava. Töissä oli totaalisen
siedettävää, ja asiat sujuivat suhteellisen kivuttomasti koko ajan,
mikä on harvinaista keskiviikoille.



Ja sitten tapasin ystävän vuosien takaa. Hassua on, että kun oikein
kauheasti haluaisi puhua ja juoruta kaikenlaisesta, niin itse asiaan
päästessä tulee vähän samanlainen lukko kuin silloin, jos joku pyytää
kertomaan vitsin. Pää leikkaa tyhjää.



Mutta olihan siinä, ja toivottavasti pian lisääkin. Hyvin vähän Suomi
nielee ihmisiä, mutta perheet ja työ linnoittavat itse kunkin helposti
omaan pieneen maailmaansa, josta ulos lähteminen vaatii aina pientä
virittelyä. Sais ne talvirenkaat auton alle (huomenna, toivon) niin
olis helpompi viritellä.



Ilta kruunautui Jokerilla (bussi 550) ajoon ensimmäistä kertaa lähes
koko linja päästä päähän. Minua viehättävät pitkät bussilinjat. Ei
yhtään haittaa, vaikka se olisi vähän hitaampaa kuin junan tai metron
käyttö. Harmittaa vähän, että nykyinen kolmen vartin työmatka sisältää
kaksi vaihtoa, sillä moinen sekoittaa turhaan koko matkaamisen
perusmukavuutta.



Välillä jopa kaipaa aikaa, kun asuin Vantaalla. Työmatkan saattoi
taittaa bussilla melkein perille asti, ja aikaa tuhraantui juuri
sopivasti niin, että viikossa saattoi ehtiä lukea parikin kirjaa
pelkillä työmatkoilla.

Epätodellinen koirankusetushetki

Lumi maassa, pakkasta melkein 10 asteen verran.

Koivu lähes täydessä lehdessä, keltaista vain nimeksi.

Mihin se syksy jäi?

Uskottava se on

Muutaman päivän tässä nyt on vaikuttanut siltä, että Poika 5v osaa
lukea. Nyt se sitten lukee noita television sanapelin sanoja tuolta.
Kyllä se lukee. Hitaasti mutta varmasti. Puhkean ylpeydestä.


Mietin että miten peitän äärettömän ylpeyteni lapselta sen verran,
ettei sillä tule tarhassa halua leveillä taidoillaan. Ei sillä taida
tulla. Ilmoitti, että hän ei kerro tarhassa että osaa lukea, koska
kaverit ei vielä osaa, ja niille voisi tulla paha mieli.

Tuleva kynttilän vakan alle kätkijä.

Whee!!!

Nintendo Wii! Nam! Nam nam nam!


Aamu digiexpossa antoi hyvän mielen joiltain osin. Wiin "taikasauva",
telkkarin kauko-ohjainta muistuttava pötkö on tosiaan juuri niin helppo
käyttää ja niin herkkä liikkelle kuin toivoa saattoi. Sen sijaan
taikasauvan kaveri, tattiohjaimellinen nunchak-lisäkikkare ei aivan
vakuuttanut. Lonksun oloinen kuin gamecuben peruspadin tatit konsanaan.


Parasta Wiissä on hinta, osapuilleen saman hintainen kuin mitä PSP oli
tullessaan Suomessa myyntiin. Se on pilkkahinta, kun miettii, että PS3
on pelkästään lähtöhinnaltaan melkein tuplaten Wiin hinta.


Wii ei tokikaan ole mikään tehomylly, ja grafiikka on karkeampi kuin
Xbox360:ssa tai PS3:ssa. Eikä Wii pyöritä dvd:itä. Toisaalta sille
tulee saamaan pelejä lähes historian aamuhämäristä, ja minulle
nostalgiaan herkkänä ihmisenä sillä on paljon merkitystä. Varsinkin kun
ennen pelit olivat parempia. Wiin uusien pelien valikoimakin on
tyyliltään ihan erilaista kamaa kuin boxin tai pleikkarin peruskaura,
ja fotorealistinen grafiikka ei ole niiden perusarvo - Nintendo on aina
kulkenut omia polkujaan, ja hyvä niin.

Ja
toisaalta, tulihan se PS3:kin tyypattua. Enkä mä ny niin sit tierä.
Vähän sama fiilis jäi käteen kuin silloin kun Xbox360 tuli. Nättiä on,
mutta pelit itsessään on ihan samanlaisia kuin aikaisemminkin.
Haluaisinko maksaa alkaen 500 euroa paremmasta grafiikasta ja
blue-raysta? Hmmmm...

Suomi on Nintendon kannalta aina
ollut täysin kehitysmaa. Mariot ja Pokemonit ovat vetäneet jonkin
verran, mutta muuten esimerkiksi Cube jäi aikoinaan täysin pleikkarin
ja myöhemmin ensimmäisen xboxin varjoon. Se on sääli, synti ja häpeä.
DS on sentään kunniakkaasti kirkastanut Nintendon profiilia Suomessa,
ja todella toivon, että Wii on vihdoinkin se, joka kääntää kuluttajien
päät - jos ei muulla niin sillä, että "kun se on niin paljon
halvempikin".

Later edit: Sitäpaitsi
Wii on vehkeenä aika söpö. Ps3 on jotenkin tollanen rumanpullea. Tulee
ihan mieleen vanha HTV:n/Welhon analoginen kotipääte.

I blog therefore I am

Blogosfäärissä on viime päivinä kirjoitettu paljon blogaamisen ja verkkoidentiteetin olemuksesta, kun Tuhat sanaa otti asian puheeksi. Monet näkemykset ovat olleet kiinnostavia, henkilökohtaisia, pohtivia, rehellisiä, suoraan sanoen ilahduttavia ja haastavia.


Itsekin olen pitkin päivää pyöritellyt asiaa mielessäni, sillä tekisi
myös mieli sanoa jotain. Loppujen lopuksi ei vain ole kauheasti
sanottavaa.

Ensin alkuun kirjoitin, koska se oli uutta ja
jännää, ja ammatillisesti tiettyyn raamiin ahdettu toimittaja sai
kanavan omille mielipiteilleen, näkemyksilleen ja hairahduksilleen.


Se tuntui myös vihdoin luontevimmalta tavalta pitää jonkin sortin
päivä- tai ajatuskirjaa - asia jota olen aina halunnut tehdä, mutta en
ole koskaan pieniä muutaman viikon pätkiä lukuunottamatta oikein
malttanut - varsinkin kun päiväkirja fyysisenä objektina on sekä
epäkäytännöllinen että vaivalloinen ( ja käsialani on
koiranoksennusta). Myöskään pelkkä tiedosto tietokoneen uumenissa ei
ollut riittävän "hieno" kosketeltava asia, jota päiväkirjan mielestäni
kuitenkin pitää olla.

Blogi on sekä visuaalisesti, lähes
käsinkosketeltavasti, hieno virtuaaliobjekti että myös helppo
lähestyttävä ja ylläpidettävä.

Mutta se oli silloin. Nyt on tultu jo pitkä matka, vähän samaan tapaan kuin Medis hienosti kuvailee.
Kirjoittaminen on pelkistynyt, laskeutunut alas jalustalta ja muuttunut
päivittäiseksi perusasiaksi hieman samalla hartaudella kuin aamukahvin
hörppiminen. Toisinaan sen tekee puolihuolimattomasti, lähes makua
tuntematta - ja vähemmän kiireessä se on elämän nektari. Ilman kahvia
kun ei kuitenkaan voisi pitkiä aikoja olla.


Netti-identiteetti itsessään on menettänyt merkityksensä, varsinkin kun
ei ole koskaan yrittänyt olla suoranaisesti anonyymi-jokumuu.
Netti-identiteetti varmasti minullakin on, mutta sitä ylläpitävät
varmaan enemmän lukijat omilla käsityksillään kuin kirjoitusten
johonkin tyyliin tai aihepiiriin tunkeminen.

Oikeastaan näin:
Blogaan (tai ylipäätänsä viestin sähköisesti) siis olen - olen enemmän
minä näin, kuin fyysisyyteeni tai näkyvään sukupuoleeni kahlittuna.


Tällä tavalla kun tapaatte minut, minulla ei ole tissiparia, joita
jäisitte tuijottamaan tai persettä, jonka leveyttä jäisitte
mittailemaan. Ei tarvetta luokitella bimboksi, koska en jätä sormieni
välissä pyörivää hiussuortuvaa rauhaan, ei tarvetta luokitella
lepakoksi miestenvihaajaksi, koska en viitsi pukeutua hienosti ja
meikata. Ei tarvetta pitää itsekuriltaan puutteellisena ja henkisesti
laiskana, koska en viitsi laihdutta enkä ole kärppänä kaikessa mukana.

Ei tarvetta arvostella, ennen kuin oikeasti on selvillä siitä mitä ajattelin.

Narsismia? Ehkä.


Hyväksynnän hakua? Ei välttämättä. Minua ei tarvitse hyväksyä, mutta
haluan että minut epähyväksytään ajatusteni, ei tomumajani, maneerieni,
yhteiskunnallisen statukseni tai muun toissijaisen asian takia.


Vapauden kaipuuta? Kyllä. Häiriköistä, nettipoliiseista, kaupallisesta
ahneudesta jne. huolimatta missään ei ole niin vähän sääntöjä tai
vaatimuksia ja niin paljon vapautta kuin täällä. Ei edes omien korvien
välissä.

Plussatiedote

Viime päivinä on jonkin verran tultu käymään hakusanoilla kuten plustv, kanavapäällikkö, missä, luvattu, katselukortti, ohjelmakortti. Niinpä. Eipä ole tännekään vielä kuulunut, vaikka hinnoittelukin on ollut selvillä jo pari viikkoa.



Ei ole kuulunut kuluttajavirastostakaan mitään, vaikka se ei kyllä ole
mitenkään yllättävää. Haluaisin kuitenkin toivoa, että olisivat jo
kyselleet kiperiä kysymyksiä PlusTV:ltä, minkä takia
kanavapäällikkö-vedätykseen haksahtaneet nyt joutuvat hieman
tarjouspostiaan odottelemaan.