Kaupungeista vielä

Ruoho on aidan takana jne... Hyviä kaupunkeja miettii, kun oma tuntuu harmaalta ja epäkiinnostavalta. Sohjo piiskaa Itäväylää. Työpaikan ikkunasta aukeaa näkymä vaahtopäille nousevasta lyijynharmaasta merestä, joka kuiskii sadistisesti laineidensa lamauttavasta kylmyydestä. Kurjaa, rumaa, ranteet-auki-ja-sassiin-masentavaa.

Mutta onneksi on niitä, jotka näkevät ruminakin päivinä Helsingissä jotain kaunista. Tätä on tällaisina päivinä hyvä katsella. Niklas Sjöblomin kuvablogi on Kuukkelinsa ansainnut. Kamera vangitsee välillä muutakin kuin Helsinkiä, mutta se ei kokonaisuutta pilaa. Jos et ole jo tätä lisännyt linkkeihisi, tee se nyt, ja pelasta itsesi mielipahalta niinä päivinä, kun mielestäsi Helsinki unohti aamulla pestä naamansa, kammata hiuksensa ja poimia röönät nenäkarvoista.

Oulu

Tämän on viimeinen sarjassa "Kehu kaupunki päivässä". Harkitsin että tämän jälkeen tulisi vielä Jyväskylä, mutta pelkkä Matti Nykänen, Tourujoen omalaatuinen rantamaisema ja muutaman sadan metrin matka kaukaisesta lähiöstä keskustaan eivät i-han riitä kärkikolmikon laventamiseen nelikoksi. Varsinkin kun jos kehuu neljä, tulee pakkomielle Top5-tyyppiseen systeemiin. V on kuitenkin tyylinä toimivin.

Mutta siis Oulu. Oulun on pakko olla hieno.

En ole koskaan käynyt Oulussa.

En osaa edes kuvitella millaista Oulussa on. Paitsi tähän vuodenaikaan varmaan pirun pimeä.

Haluaisin kuitenkin käydä Oulussa, sillä hauskimmat tuntemani ihmiset ovat liki kaikki Oulusta. Oulu siis tekee ihmiselle jotain radikaalia - Oulun on jollain tapaa pakko olla tosi nasta mesta. Pitääkö olla kasvuvaiheen herkimmässä vaiheessa, jotta Oulu voi tehdä tehtävänsä? Se on epäselvää. Siksi pitäisi tehdä empiirisiä tutkimuksia.

Tampere

Tänään kehun Tamperetta. Tamperekin on kiva. Siellä on planetaario ja delfinaario, ja ihan hyvä leffateatteri. Tampereellakin voisi asua. En ole käynyt Tampereella aikoihin, mutta minulla on sieltä silti paljon lämpimiä muistoja. Jälleen kerran työpaikka ongelmatekijänä. Mutta jos voittaisin lotossa, muuttaisin heti jonnekin Pyynikinmäen suuntaan. Sitten kävisin planetaariossa joka päivä ja Plevnassa pyttipannulla. Oikein kylmänä päivänä ottaisin toisenkin kaljan.

Perhana mä haluan voittaa lotossa.

Pönde on mesta nasta

Vietin viikonlopun Kouvolassa sukuloimassa. Töissä monilta pääsee hörähdys aina kun ilmoitan lähteväni Kouvolaan. Paikalla on tunnetusti maine tylsänä tuppukylänä, joka on täynnä Kymen versioita ns. keravista.

Kouvolassa ikänsä asuneet ja sieltä pois päässeet, tai siellä opiskeluaikansa viettäneet eivät kovin kauniita kotikaupungistaan puhu. Lienen siis perverssi, silllä rakastan Kouvolaa. Kouvolassa mikään ei ole kaukana. Kouvola on täynnä ystävällisiä ihmisiä vähäisintä kaupan kassaa myöten. Elokuvateatterit voisivat toki olla parempia, mutta mukava autoretki Kuusaalle leffan perään on aina kivaa.

Kouvolassa ei ole kulttuuria. Kouvola on vain rautatiesolmun kasvattama epämääräinen klimppi ihmisiä sieltä täältä. Niin, omassa hyvin keskikertaisessa tavallisuudessan Kouvola on siis suorastaan eksoottinen. Ihmiset eivät ole oikein mistään kotoisin, vaan ovat leimallisesti sitä-sun-tätä - Kouvolalaisia, Kymenlaakson kosmopoliitteja.

"Sie" ja "mie" ovat liki ainoat hesalaisesta perustahvosta erottavat asiat. Lievätkö nekään, sillä vanhan, 80-luvulta peräisi olevan vitsin mukaanhan tyypillinen helsinkiläinen on liian kireissä kivipestyissä farkuissaan ja liian isossa nahkarotsissaan bussipysäkillä seisova tyyppi, joka kulkupelin lähestyessä toteaa kaverilleen että "kah, tösää tulloo". Joku voisi väittää, että nuo ovat niitä keravia, mutta pikakatsaus Myllypuron karaokebaariin antaa toisen viestin. 

Heikoimpina hetkinäni olen jopa ajatellut, että Kouvolassa voisi ihan asua. Sääli ettei vain keksi millä siellä itseään elättäisi. Kouvolan sanomiinkaan ei ihan joka päivä jengiä haeta töihin.

Matti Nykänen

Tulis se 80-luku nyt tosiaan kunnolla takaisin, eikä vain näennäisesti, niin kaupastakin saisi taas kunnon vyötäröllä varustettuja housuja. Vihaan lantiohousuja, vihaan, vihaan, vihaan. Minulla ei ole lantiota, minulla on traktorinrenkaan verran laardia. Haluan sen piiloon housunkauluksen alle, en esille housunkauluksen päälle. Haluan että persvakoni on minun oma asiani, eikä mikään näyttelyesine, joka kumartaessani loistaa Kiinaan asti. Haluan olla siis Matti Nykänen, vaikka housut kiristäisikin vähän kainaloista.

Vaikka aika kiva on toi pitkä villatakki, jonkin ostin lantiohousujeni seuraksi.

And have a nice day!

Fujitsun mikrotuki 0wnz and r00lz

- Hei, kytkin tietokoneeni televisioon näytönohjaimen tv-outista rca-kaapelilla. En kuitenkin saa ulos mitään kuvaa, vaikka näyttöasetusten pitäisi olla tasan oikein (samoin kuin rinnakkaiskoneessa). Missä vika?

- Scarttia käyttäessä eivät kaikki televisiot osaa näyttää kuvaa kuin mustavalkoisena. Tarkista että televisiosi scart-liitäntä on composite-yhteensopiva.

- Minulla ei ole scarttia, vaan rca-johdot. Ne on yhdistetty television rca-liittimelliseen av-sisäänmenoon. Tukee kompostia, toimii toisella koneyhdistelmälläni. Kuva ei ole mustavalkoinen, silä kuvaa ei ole lainkaan.

- Jos tietokoneen mukana ei ole tullut rca-scart-sovitinta, sinun pitää hankkia sellainen, mutta kaikkien televisioiden scart-liitännät eivät ole composite-yhteensopivia.

- Ilmaisenko itseäni jotenkin huonosti: koneeni on rca-liittimellä kiinni television rca-sisäänmennossa. En käyttäisi scarttia vaikka minulla olisi sellainen. Sama yhdistelmä toimii oikein toisella koneellani. Jos näytönohjain tai jotain muuta on rikki, kuten epäilen, sano niin, ja anna minulle lupa ottaa yhteys huoltoon.

Ei vastausta.

Otan silti yhteyttä huoltoon. Perkele.

Meemi

Super!! You are WILLEM DE KOONING.
You think just like you paint: in the abstract. You
live well outside of the box and never know
where life will take you next. Your friends
admire your ability to fearlessly veer away
from the boundaries of society.

Which famous artist most reflects your personality?
brought to you by Quizilla

Jos laittaa meemin blogiin, tuleeko siitä bleemi? Ja mitä tämä asioiden blogistaniaksi kääntäminen sitten on? Argh.

Kumpi oli ensin, taikina vai juuri?

Tuli syystä ja toisesta tarve etsiä taikinajuuren reseptiä. Kotikeittiöraamatussa oli kyllä ohje juurelle, mutta se oli huijausta - valmistusaineisiin kuului ruisleipäpalasia. Eli sama kuin ottaisi munan kanasta, eikä neitseellisen synnytyksen kautta. Sillä hakusessa oli nimenomaan tapa tehdä ruisleipää, juuresta, koska ei ole saatavilla ruisleipää, juuresta tai ilman.

Jonkin verran nettiä surffattuani tulin tulokseen, että kaikki huijaa. Joillain on jopa satavuotiaita juuria tallessa isoäidin taikinakirnussa, toiset käyttää hiivaa (kauhistus). Se satavuotias juuri kyllä kuulostaa tosi hienolta jutulta. Silti panee miettimään, että mistä se ensimmäinen, kaikkien juurien äiti oikein tuli.

Lopulta löytyi ainakin yksi juuriohje, joka tuntuu kaikkein vähiten huijaukselta. Reseptinkirjoittajan asennekin on kiva.

Yhteistyö on tyhmää?

Tulee pelattua. Paljon. Todella paljon. Ja myös työn puolesta. Vaikka viikottainen pelipalsta on pieni, sitäkin varten pitää kahlata läpi peli jos toinenkin, ja tilan vähyyden takia ei ihan keskinkertaisia tai sitä huonompia voi aina edes mainita. Mutta olen tullut siihen tulokseen, että tästä lähtien vaikka peli ei olisikaan ihan superia, niin jos sen moninpeliominaisuuksista löytyy myös ns. co-operative mode, peli pääsee vahvaksi ehdokkaaksi palstalle saakka.

On nimittäin todella harmillista, ja käsittämätöntä, miksi niin monesta pelistä sellainen puuttuu. Otetaan nyt vaikka Call of Duty tai muu vastaava sotapeli, jossa tehtävämoodissa on tietokoneen ohjaamaa joukkekumppania kuin pipoa. Oikein kivaa. Mutta entäs moninpeli? Onhan sellainen, totta kai, mutta pelkkää perinteistä kaikki vastaan kaikkia tai joukkueet vastaan joukuetta. Ei kuitenkaan mahdollisuutta pelata yksinpelimoodin vastaavia tehtäviä yhdessä kaverin kanssa.

Jopa monet perinteiset, vuoropohjaisetkin, strategia- ja roolipelit, joissa on massiivisen upeat yksinpelimoodit, tarjoavat kaksinpelimoodissa vain muiden haastamisen, mikä on jotenkin jo koko filosofiaa vastaan. 

Ymmärrän, että netissä varsinkin yksinkertaiset asetelmat ovat suosittuja, mutta jos haluaa viihtyä vain ihan kaksistaan, one-on-one toisen metsästäminen käy nopeasti älyttömän tylsäksi. Yhdessä netissä pelaaminen muun maailman kanssa (tai siis itse asiassa sitä vastaan) taas saattaa usein olla jopa stressaavaa, sillä liikenteessä on ihan liikaa vaahtosammuttimen korkuista super-geimeriä, jolle ilmeisesti tungettiin padi kouraan heti synnytyslaitoksella.

En ole teknisesti huono pelaaja sinänsä, pelien tekoälyjä vastaan pärjään ihan hyvin, mutta nettipelaajaksi minusta ei ole. Ei ainakaan silloin, kun haluan todellakin rentoutua ja saada pelaamisesta irti muutakin kuin 50 omaa kuolemaa yhtä onnistunutta vastustajan listimistä kohden.

Ja kun on oikeasti vino pino hemmetin hyviä pelejä, joista ihmettelee todella huuli pyöreänä, että minkä ihmeen takia tässä ei ole co-opia, varsinkin jos seikkailumoodi näyttää siltä, että sen toteuttaminen ei olisi edes ollut mikään ongelma. Onko niin, että pelien kehittäjät saavat oikeasti kentältä sellaisen viestin, että co-opin toteutus on turhaa? Se vain tarkoittaisi sitä, että ihmiset viihtyisivät keskenään paremmin muita vastaan mitelleen kuin toteuttaen yhteistyötoimintaa, vai? Sen premissin valossa se, miltä maailma ja yrityselämä näyttää, on aika ymmärrettävä. Mutta reagoiko peliteollisuus todellisuuteen vain sitä peilaten vai sitä tietoisesti vahvistaen?

En vain oikein haluaisi hyväksyä sitä, että co-opeja arvostavat olisivat vähemmistöä. Toisaalta pidän myös hippejä hyvinä ihmisinä, ainakin jos malttavat pysyä pelkässä pilven poltossa ja sienien syönnissä, joten ehkä toiveeni maailman hyvyydestä tosiaan on liian idealistinen.

<ei otsikkoa>

Mikähän helvetti siinä on, ettei ihmiset osaa laittaa otsikkoa maileihinsa. Sitten pitää aukaista varmuuden vuoksi kaikki nekin, joista paljastuu typeriä kiertokirjeitä muuta paskaa, kun ei otsikko kerro kauppaako ystävä tai työtoveri peniksenpidennystä vai työapua.

Oma filtteriviritelmäni heittää varmuuden vuoksi otsikottomat viestit suoraan roskakoriin silloinkin, kun lähettäjä on tutuksi todettu ja varmennettu, jolloin sen ei pitäisi sitä tehdä.

Noh, toisaalta, jos mailien lähettäminen on niin ikävää puuhaa, ettei viitsi edes kunnioittaa vastaanottajaa otsikolla, niin sietääkin moinen asenneongelmaisuus päätyä roskiin.

Siitä ja sen pituudesta

Jaa, tulipa nähtyä uusi Harry Potter -leffapläjäys Liekehtivä pikari. Etukäteiskritiikki on ollut laidasta laitaan, ja edellisestä spektaakkelista hieman pettyneenä en mennyt teatteriin odottaen kovinkaan kummia. Yli kahden tunnin kesto ainakin antoi aiheen odottaa puutunutta takamusta.

Yllättäen niin ei sitten käynytkään, vaan loppukaksinkamppailun kohdalla tuli jopa ihmeteltyä, että jokos nyt tässä jo ollaan, täähän loppuu pian. Paljon voisi sanoa leffaa vastaankin, mutta yleisvaikutelmaksi muodostui kuitenkin hyvä plus. Vaikka J. K. Rowlingin uutta kirjaa aina odotankin, niin on myönnettävä, että vähän turhan täyteen ahdettuja ne toisinaan ovat. Ja kun leffassa joutuu vetämään mutkia suoriksi ja karsimaan kamaa roimalla kädellä, niin ihan aina se ei ole edes pahasta.

Edellisen kerran olen ollut tyytyväinen reippaaseen punakynän käyttöön, kun Peter Jackson ja kumppanit rustasivat Sormusten herran uuteen uskoon. Megasuosikkien ja lähes Raamatun lailla pyhien viihdeskriptuurien kohdalla saa usein kerettiläisen leiman kun kehtaa sanoa, ettei se pyhä lehmä ihan niin täydellinen ole. Joten senkus teilaatte, mutta vaikka Tolkienin mielikuvitusta ei voi eittää, parempi lingvisti kuin juonen kuljettaja tai dialogikirjailija hän kuitenkin oli. Rowling puolestaan kirjoittaa sujuvaa sanailua, mutta kärsii "spedeismistä", eikä malta aina lopettaa, kun vitsi tai käänne on kypsä. Seuraava Potter-leffa saattaa olla ihan mielekäs, kun pituuden aisoissa pitämiseksi teiniangsti joudutaan karsimaan minimiin.

Ja minä puolestani pidän omasta äänestäni, käsialastani ja kirjoitustyylistäni. Mutta silti sanon vielä sen, että mikä tää on tää juttu, että Potterin pääporukka olisi "liian vanha" rooleihinsa. Eihän penskoista nykyään näe enää kuinka vanhoja ne on sen jälkeen kun ovat täyttäneet 12 ja hankkineet ensimmäisen napapaitansa. Jos Radcliffe & kump. olivat liian vanhoja, niin enpä huomannut. Ja joku äijä kävi riehuun. Ja mutsis oli.

Historiaa eletään öisin

Telkkarista tulee 50 kanavallista stuffia joka päivä. Ilta-aikaan surffatessa tarjolla on harvoin mitään kiinnostavaa (paitsi Lost keskiviikkoisin Ruotsin nelkulta).

Mutta öisin. Öisin tulee kiljoonia ihania uusintoja menneiltä ajoilta. Jopa Subtv on tajunnut tunkea tekstiviestisaastojensa sekaan Buffya, Fireflyta jne.

Koska yöllä on elämää. Ja miksi öisin pitäisi vielä elää tätä päivää, kun on mukavampi vielä elää eilistä.

Huomenna on kaikki paremmin

Eilen oli vähän apeaa, tänään on jo helpompaa. Riku oli jo muutaman vuoden potenut vatsaongelmia, joille ei lukuisista tutkimuksista huolimatta löytynyt oikein mitään syytä. Kun ei terveysruuat ja tropit auttaneet, niin lopulta oli tehtävä raskaita päätöksiä. Ei kiva, tulee aina sellainen tunne, että jätti kuitenkin jotain tutkimatta, vaikka ei olisikaan jättänyt.

Minulla on aina ollut koiria, ihan pienestä pitäen, ja vaikka kaikki ovatkin olleet kiitettävän terveitä ja pitkäikäisiä, matkan varrella on pitänyt jättää hyvästit jo monelle. Ja se on joka kerta vaikeampaa.

--

Tulipahan muuten pitkästä aikaa blogattuakin. Jos tulee se hetki, ettei ole mitään sanottavaa, ja jättää blogaamatta, alkaa kummallinen kierre. Aloin karttaa koko blogia, kun oli outo huono omatunto siitä että en ole "täyttänyt velvollisuuttani" ja sanonut mitään vähään aikaan. Ja niin päivät venyivät viikoiksi ja viikot kuukausiksi. Mistähän mahtaa johtua? Mahdollisesti niistä lukuisista hyvän bloggaamisen oppaista, joissa tähdennetään että hyvä bloggaaja sanoo jotain tasaisin väliajoin. Toisaalta, ehkä tuo pätee vain niihin blogeihin, joissa oikeasti jaetaan informaatiota eikä vain horista jonninjoutavia, kuten näissä tän tyyppisissä julkisissa päiväkirjoissa.

Eikä voi sanoa etteikö olisi paljon tapahtunut tänä aikana. Monta kertaa on tullut jostain asiasta mieleen, että tästäpä pitäisi sanoa muutama sananen, mutta eipä sitten olekaan ollut aikaa tai riittävän epähuono omatunto pitkästä hiljaisuudesta.

Enimmäkseen kesä oli yhtä kiirettä ja ylityötä, mutta kun loma lopulta alkoi syyskuun puolivälissä, olo on helpottunut kovasti. Kuusi viikkoa laitumilla tekee todella hyvää, vaikka ei ollutkaan enää mikään kesä. Alkusyksy oli kuitenkin säiltään varsin kohtuullinen, ja tuli piipahdettua vielä kertaalleen Tanskassa, kun Blue1 myi halpoja lippuja. Viikon sluibailu Kööpenhaminassa vahvisti jo keväällä syntynyttä mielikuvaa siitä, että onpas mukava maa ja mukavia ihmisiä, ja että HKL:n ja VR:n pitäisi käydä suur-Kööpenhaminan alueella pienellä opintokäynnillä.  

--

Ostin myös uuden tietokoneen. Fujitsun merkkituotteen. Ensimmäinen kone sitten ensimmäiseni, jota en ole ostanut osina ja kasannut itse. Ja onpahan sitten ollutkin kahden kuukauden iästään jo kaksi viikkoa huollossa. Hajosi emoon integroitu äänipiiri. Emo vaihdettiin, ja nyt on taas hajoamassa äänet. Liekö koko malliin käytettävä emosatsi silkkaa sutta, se jäänee nähtäväksi. Näin ei olisi käynyt jos itse olisin kasannut koneen (väittää hän itsevarmana ja -rakkaana), mutta nykyään tuntuu valitettavasti saavan valmiita koneita paljon halvemmalla kuin jos kokoaisi ne itse.

--

Onneksi on myös asioita jotka toimii. Ainakin toistaiseksi. Juu, ei Lada. Tai, no, toimiihan sekin kai, mutta otin ja mälläsin sen. Ihan oma vika, vaikka Itäväylän Kulosaaren liittymä Herttoniemen suunnasta onkin raivostuttavan ahdas ja vaarallinen, ja jos ei ota ruuhka-aikaan riskejä, joutuu pahimmillaan Sörnäisiin asti. Lommostaan huolimatta tuli myytyä Lada voitolla ja hankittua 2000-luvun auto, sitikka C3. Kyllä nyt kelpaa, siinä on stereot. Muusta ei väliksi.

Riku (18.5. 1994 - 12.11. 2005)

Pelaaminen tuppaa joskus väsyttämään. Elämäkin.