Argh, meemiansa!

Kiitos nyt vain Olmille, olen onnistunut välttämään kaiken maailman meemijutut ja testit, mutta luonnevikaisuustesti oli liian viihdyttävä.

Olen siis:

Spiteful Loner
You are 71% Rational, 28% Extroverted, 57% Brutal, and 42% Arrogant.
You are the Spiteful Loner, the personality type that is most likely to go on a shooting rampage. You are a rational person and tend to hold emotions in very low-esteem; not only that, but you are also rather introverted, meaning you probably bury any emotions you feel deep inside yourself. Combine these traits with your hatred of others and your brutality, and it seems that you would be quite likely to shoot innocent people in a rampage. Not only that, but you are also a very humble person--not a braggart at all--meaning you could possibly have low-self esteem. This is only yet one more incentive to go on a shooting rampage, because you wouldn't care if you died as a result. Granted, you probably haven't gone on a shooting rampage and probably never will, but all the motivations are there. In conclusion, your personality is defective because you are too introverted, brutal, insecure, and rather unemotional. No wonder no one hangs around you, you morbid, cold-hearted freak!
Compatibility:
Your exact opposite is the Televangelist.
Other personalities you would probably get along with are the Capitalist Pig, the Smartass, and the Sociopath.

 

Kun tuloksen luonnehdintasivulla on vielä kuva tyypistä, joka istuu yksin puun oksalla pelaamassa gameboylla, niin en voi kuin hihittää itseni tärviölle ja ottaa uuden rundin Wario Ware Twistediä.

Veriletut

Pari tuntia sitten alkoi piipitys.

Kun varmistuimme siitä, että mekkala ei kuulu omien korviemme välistä, vaan jostain sen ulkopuolelta, alkoi hemostunut skannaus. Voi itku, suoraan alakerran naapurissa.
Aikamme naapuriin ovikelloa rimputeltuamme ja perverssillä tavalla herkullisia palohajuja haisteltuamme oli pakko reagoida numeroyhdistelmällä 112.

Kynnykseni soittaa yksykskakkoseen on ihan käsittämättömän korkea. Ehkä hyvä niin, mutta olen usein aikaisemmin miettinyt, että onko se kynnys yhtä korkea muillakin. Voiko käydä niin, että tilanteen arviointi menee liian korkean kynnyksen takia niin vinksalleen, että ei saa soittaneeksi ennen kuin on liian myöhäistä.

Eikä kyse ole välinpitämättömyydestä tai uskosta, että kyllä joku muu soittaa apua jos on hätä - tosin monilla varmaan on niinkin. Itselläni herää lähinnä huono omatunto siitä, että hätänumeroon soittaessa riski väärästä hälytyksestä on aina olemassa.

Kun pelastuslaitoksen kaara päräyttää pihaan komeat 4 minuuttia soittoni jälkeen, ja vain muutamaa hetkeä myöhemmin paikalle saapuu lisää sammutusporukkaa plus muutama poliisi, mieleni valtaa samaan aikaan sekä suunnaton ihailu ammattilaisten tehokasta reagointia kohtaan että kammottava pelko siitä, että olen sutta huutanut Pekka. Ja kaiken sen keskellä jollain lapsekkaalla tavalla vain odotan sitä hetkeä, että pääsen näkemään kun herrat surraavat moottorisahalla naapurin ovesta läpi.

"Valitettavasti" pian naapurin oven taaksen ilmestyy myös huoltomies, joka käyttää onnistuneesti yleisavainta, sillä naapuri on "onneksi" unohtanut turvalukita ovensa. Damn! Kaiken angstini keskellä olisin ansainnut saada nähdä puulastujen lentelevän, kun verevät pelastukarjut huhkivat työnsä ääressä.

Tähän mennessä mekkalaan on reagoinut näkyvästi vain kolme muuta naapuria. Kesäisenä lauantaiyönä ihmiset ovat pelottavan paljon poissa kotoa (tai baari-illan aiheuttamassa syvässä koomassa). Sekin lisää epävarmuutta soittaa apua, jos kukaan muu ei tunnu reagoivan.

Mutta enpä soittanut turhaan, oli naapurilla veriletut unohtuneet uuniin muhimaan. Ei liekkejä, ei kitkerää savumerta pitkin käytävää, vain lievästi ällöttävä katku. Tuntuu hullulta, että sen toteamiseen paikalle on ehtinyt kertyä puolen tusinaa ammatti-ihmistä.

Toisaalta, tunnin päästä asiat olisivat saattaneet olla toisin, eikä puoli tusinaa olisi riittänyt.

Noin 2100 ajokilometriä myöhemmin

Viimeiset parisataa kilometriä Turusta Helsinkiin tuntuivatkin lopulta ihan kärpäsenkakalta - ennen kuin huomasin niin oltiin jo Epsoossa. Alun perin 14 päivän reissuksi kaavailtu matka kesti 11 päivää, mutta mitäpä sitä turhaan pitkittelemään, jos tuntuu että kaikki minkä jaksaa tehdä on jo tehty. Ja voipahan törsätä yli jääneet rahat hotelleihin ja tax free -turhuuksiin.

Ja vielä jäi yli asioita nähtäväksi seuraavalle reissulle. Tämän reissun nimittäin kyllä uusimme, sen verran loistavaa oli - lisäksi nyt on käytännön kokemusta tietyistä perusasioista joita ei välttämättä kauheasti tullut edes ajatelleeksi ennen reissuun lähtöä.

1. Roinaa meillä ainakin oli ihan liikaa.

Näyttää ehkä tässä vähältä, mutta tuossa (ja matkustamossa sisällä) on kahden hissillisen verran kamaa. Tunnustan naiseuteni - ihan liikaa vaatteita messissä. Loppujen lopuksi housuja ja paitoja tuli käytettyä murto-osa mukaan otetuista. Ainoastaan alusvaatteiden riittävyydellä on jonkin verran merkitystä, helteellä tosin ei tarvitse niitäkään.

2. Camping-alueiden mökit rulettaa

(ikkunassa lymyävä dorka rajattu kuvasta pois :-)
Kööpenhaminassa vuokraamamme mökki oli huokea, hyvin varusteltu ja loistavien julkisten liikenneyhteyksien päässä. Sisällä oli kaikki muu paitsi juokseva vesi, vessa ja tv, jotka nekin löytyivät 20 metrin päästä. Vaikka meinaisi telttailla joka ilta, ei haittaa suunnitella matkabudjettia camping-mökkien hintojen mukaan.

3. Pohjoismaissa kaikki on kallista, Tanskassa varsinkin
Mutta onneksi myös runsasta...

...tästäkin annoksesta on jo puolet syöty, mutta silti riittää...

..vihdoinkin kaikki syöty, ja jäljellä 14 komeaa luuta. Tämä annos, plus yksi pienempi sekä lastenannos kanankoipia + legon muotoisia (!) ranskalaisia = 364 Tanskan kurnua. Ei halpaa, mutta turistirysäruuaksi kohtuullisen hintaista.

(kyllä, ne ovat legon muotoisia)

4. Aikaa on aina liian vähän
Esimerkiksi Legolandiin ja Tivoliin käytimme kumpaankin päivän, mutta olisi pitänyt varata kaksi. Jos nyt kuitenkin meinaa Legolandin yrittää päivässä, niin kannattaa kiertää laitteet ensin ja katsoa kaikki muu vasta sitten.

Laitteet nimittäin menevät kiinni 1-2 tuntia ennen itse huvipuiston kiinnimenoa, joten näitä vauvoja ehtii ihan hyvin ihailla vielä itsensä (tai lähennä lapsen) kieputtimissa vatkaamisen jälkeen.

Ja Tivoliin pitää aina mennä - riippumatta siitä onko siellä jo käynyt joskus vai ei. Rafloja on käsittämätön määrä, laitteet ovat erittäin jees, ja aina tuntuu olevan jotain jännää ohjelmaa tai muuta häppeninkiä, jopa keskellä viikkoa.

Esimerkiksi tällainen, Stormtrooperiksi toki hieman lyhyt, ilmestys saattaa kävellä Tivolissa vastaan (jos nyt ei joku tajunnut, niin Stormtrooper on tuossa vasemmalla). Tanskan kaikki nörtit sattuivat kerääntymään Tivoliin juhlistamaan jumalaansa, joten mesta oli täynnä kaiken maailman jedejä ja muita evokkeja. Mietin hetkellisesti olisinko kehdannut suureen ääneen solvata heidän jumalaansa, mutta piti ajatella jälkikasvun turvallisuutta.

5. Älä syö aamiaista F1:ssä
Mutta syö aamiainen Ibis-hotelleissa. 35 Ruotsin kruunulla sai kennohotellissa kahvia/kaakaota ja kuivaa sämpylää hillolla. 65 Ruotsin kruunulla sais Ibiksessä koko sörvin leikkeleineen, useine erilaisine leipineen, muroineen, kahveineen, kaakaoineen, kananmunineen jne jne je. Lisäksi Ibiksen sängyt on hurjan hyvät ainakin meidän perheen selkäruodoille, ja suihkuissa on hierova suihku intohimoisen autoilun pakostakin aiheuttamaan hartiakivistykseen.

6. Tanskassa on autokorjaamoja melkein joka oksalla
Jopa edelleen monen huoltiksen yhteydessä, toisin kuin meillä.

7. Älä mene Göteborgiin autolla
Joko kerroin että vihaan yksisuuntaisia katuja?

8. Tanska on tupakoitsijan taivas
Vedä röökit planetaariossa tai asemahallissa? Käy! Eikä tuhkakuppeja tarvitse etsiä 10 metriä kauempaa.

9. Varo etanoita


10. Gripsholmin linna on hintansa väärtti ehkä vielä toisenkin kerran

Ja sen turistikrääsäpuodista saa hyvää suklaata.



Ja lopuksi, kuten me kaikki tiedämme...

Käsityöt johtavat rappiolle, koulukotiin... ja liekö tuolla sitä kolmattakin tarjolla.

Sillankorva... err.. korvasilta?

Terveisiä tällä kertaa täältä Ruotsin Sillankorvasta elikkäs Örebrosta. Olemme siirtyneet takaisin sivistyksen pariin, eli normaalia näppäimistöä tarjolla. Ei mikään ihan pahainen tämä Örebron nettikahvila Play IT. Ainakin monitorit ovat sitä kokoa, että niihin voisi melkein tunkea itsensä sisään. Ja tärkein asia tähän: Lada kulkee edelleen. On siis melkein ehjä. Melkein.

Kumipallona luokses pompin vain...

Viimeksi tapahtunutta: Kirjoitin Köpiksessä blogia ja arvelin, että perhe suuntaa kohti Bonobo... eiku siis BonBon Landia, ja siitä sitten seuraavaksi Legolandiin.

Hieman toisin kuitenkin kävi. Aamu valkeni sateisena, suorastaan Esterin per*eestä -sateisena. Lastaamme kamamme Ladaan ja suuntaamme ensimmäisenä kohti Iso-Beltin siltaa. Pääsemme noin kaksi kilometriä, kunnes Lada ryhtyy yhä enenevässä määrin osoittamaan merkkejä jakautuneesta persoonallisuudesta. Se luulee olevansa kenguru. Koska on lauantai ja kaikki korjaamopahaset ovat kiinni, joudumme odottamaan korjaamopalveluja maanantaihin asti. Hylkäämme ajatuksen bonobo-landista ja nykytämme itsemme Billundiin leirintäalueelle, aivan Legolandin kupeeseen. Se Iso-Beltin silta, no, olihan se hieno, mutta Öresundsbrohon verrattuna aivan eri tavalla vavahduttava kokemus. Uskokaa pois, 150 kilometriä wallaby-Ladaa hakkaa ihan minkä tahansa sorttisen seksin pesukoneen päällä, anytime.

A series of unfortunate (and pretty fortunate) events 

Noh, viikonlopun säähän oli aivan sai-raan hyvä, vaikka öisin vähän satelikin, joten mitkäs siinä Billundissa telttaillessa. Legolandin perhehostelin kanssa kimpassa ollut camping-aluekin oli ihan jees, vaikka olikin luonnollisesti ylihintainen. No tulipahan nähtyä viisut, ja kyllä tanskalaisia lämmitti niin, kun ruotsalaisilla meni niin huonosti. Paikallisessa kisastudiossa oli ihan aitoa penkkiurheilumaista tuntua.

Kun Legoland oli koettu (todella oiva paikka nelivuotiaalle), lähdimme maanantaiaamuna pomppimaan kohti Fredrikshavnia, jossa oli tarkoitus poimia Stena Linen paatti Göteborgiin. Kuin ihmeen kaupalla tiellemme osui ihan aito Lada-huolto, Orlan's. Ladan korjasi unelmamies, ei paljon puhua pukahdellut vaan ryhtyi heti hommiin ja oli valmis alle 10 minuutissa. Halpakin oli, peräti 7 euroa.

Sääli vain, että vielä Ladasta pitäisi joko vaihtaa laturin hihna, tai mielellään myös koko laturi. Akun latauksen kanssa on tällä hetkellä hieman niin ja näin, minkä huomasimme heti Fredrikshavnissa jonottaessamme pääsyä laivaan. Tuli sammutettua moottori mutta unohdettua valot päälle noin 5 minuutiksi. Lopputuloksena tyhjä akku ja keskellä jonoa simahtanut Lada. Varsin hymyilyttävä näky, jos ei itse istuisi ratin takana ja olisi huolissaan laivaan pääsystä.

Kuin ihmeen kaupalla jonon alkupäästä kävelee kaksi raavasta miestä, jotka auttavat mäkistarttaamaan koslan jälleen käyntiin. Kauniisti kiitämme ja rullaamme helpottuneinan check-in-luukulle - ai mitä, ai meillä ei ole etukäteen hankittua lippua, no se on sitten vain tuonne jonotuslistalaisten kaistalle odottelemaan jos hyvällä tsägällä olisi peruutuspaikkoja. Ilta on jo pitkällä, ja jonkin verran harmittaisi kolmen tunnin odottelu seuraavalle paatille päästäkseen.

Mutta tällä kertaa onnetar rakastaa meitä jälleen (Lada-huoltamon lisäksi) ja pääsemme kuin pääsemmekin viimeisinä jonotusodottajina mukaan muutaman rekan taakse tyhjäksi jääneeseen koloon. Jes! Stena Linen paatit (tässä tapauksessa Jutlandica) ovat ihan siistejä, vaikkeivät mitään meikäläisiä kelluvia bilehelvettejä olekaan, ja 3,5 tunnin reissu kuluu mukavasti spagettia syödessä. Oppia voisivat meidän paattimme kuitenkin ottaa lasten leikkiäkarsinasta, jonka pallomeri oli val-ta-va ja piirrosleffatarjonta selkeästi dvd-tasoa.

Ilta pimenee, tulenliekkimme, tietä valaisee, vaeltamaamme...

Göreborgiin päästyämme Lada suostuu starttaamaan, joten sitä ei tarvitse onneksi työntää ulos laivasta. Alamme etsiä meille etukäteen vinkattua hotellia, jonka sijaintia yritämme hatarien suuntavinkkien pohjalta arpoa seuraavan reilun tunnin. Matkaa parin kilsan päässä sijaitsevaan hotelliin kertyy lopulta auton matkamittarin mukaan noin 40 kilometriä. Vihaan muuten yksisuuntaisia katuja. Göteborg on täynnä niitä. Joko muuten kerroin, että todella vihaan yksisuuntaisia katuja?  

Noh, hotelli löytyi lopulta ystävällisen poliisisedän ansiosta, joka neuvoi meidät perille ilmaiseksi. Aikaisemmin jutettu taksikuski olisi halunnut satasen tarkemmasta opastuksesta. Noh, poliisi onkin ystävä. Löysimme Ibis-hotellimme, joka olikin laiva. Joka ei kuitenkaan koskaan ole ollut oikea laiva. Hämmentävää. 

Hyvin nukutun yön jälkeen olemme nyt sitten jo matkalla kohti Tukholmaa. Örebrosta löysimme jälleen Ibiksen. Hiton hyvät sängyt ja telkkarista tulee sitä samaa kakkaa kuin meilläkin. Huomenna pamahdamme Tukholmaan, ja koska olimme hieman viime tinkaan liikkeellä, saimme laivaliput Turkuun. Kaiken ajamisen jälkeen alkaa ihan aavistuksen ottaa välimatkat aivoon. Vieraassa maassa touhu on vielä kiintoisaa, koska maisemat eivät ole tuttuja, mutta Turusta kotiin ajoa en liiemmin odota innolla. Silti ei tule kuulonkaan että kukaan muu kuin minä ajaisi. Hähä.

Køpis on mesta nasta, en tiedæ paremmasta...

...enkæ løydæ tæstæ næppiksestæ mistææn tavallisia øøkkøsiæ, ainoastaan tanskalaiset sellaiset, koittakaa kestææ, korjaan næmæ joskus.

Joka tapauksessa, olemme saaneet hilattua itsemme Køøpenhaminaan asti. Tærkein asia ensin, eli: Kyllæ, Lada on kestænyt erinomaisesti, eikæ ole ollut mitææn ongelmia.

Tukholma, tuo autoilijan Mekka (not!)

Matka alkoi ajolla Viking Gabriellalle. Syøtiin laivan ravintolassa itsemme æimiksi ja painuttiin pehkuihin. Aamulla hyvællæ vauhdilla autosta ulos ja kohti ee nelosta.... VÆÆRÆÆN SUUNTAAN! Tietenkin minæ ratissa, totta kai. Pikaisesti seuraavasti liittymæstæ ulos ja raivokasta harhailua. Jo kolme vartin jælkeen olimme, silkalla tuurilla, takaisin E4:lla, tællæ kertaa matkalla oikeaan suuntaan.

Pieniæ pysæhdyksiæ lukuunottamatta (Sødertælje, pari tankkausta ja naisten kalsarit eli Trosa) ajeltiin ilman sen kummempia avstikkareita suoraan Huskvarnaan/Jønkøpingiin asti. Maria Langin ystæville tiedoksi: Trosa on tosiaan todella sievæ paikka.

Ojasta Jønkkaan

Jønkassa tuuli aivan vimmatusti, ja læmpøtila oli tuskin viittætoista, mutta jostain kumman syystæ saimme pææhæmme telttailla. Leirintæalue Villa Bjørkhagen tarjosi sille mahdollisuuden, ja resepsunistineidollakin oli riittævæsti tapoja olla huomauttamatta meille ettæ olimme tæysin kahjoja. Tuulisella sæællæ 5+2 hengen megateltan pystytys on mielenkiintoista puuhaa, eivætkæ ohikulkijat hymyjææn peitelleet. Todennækøisesti katsoivat ensin meitæ, sitten Ladaa ja sitten taas meitæ, ja ajattelivat ettæ saitaa porukkaa nuo venælæiset.

Puhalsin muuten kolmen hengen ilmapatjan - alle tunnissa. Olen kone.

(kuulas aamu Vätternin rannalla, edessä useiden kymmenien metrien pudotus)

Yø oli sai-raan kylmæ, ja pikkutunneilla hytistessæ ajattelin katkerana 200 metrin pææssæ olevaa hotellia, joka tarjosi huoneita samaan hintaan kuin mitæ olimme maksaneet leirintæaluepaikastamme plus 90 Ruotsin kruunun arvoisesta, pakollisesta camping-kortista. Kortista oli onneksi Tanskan puolella heti hyøtyæ, koska olimme næemmæ saaneet yhteispohjoismaisen kortin, jolla kæmppææmme ilman lisukemaksuja myøs Suomessa - koko tæmæn vuoden! Vapise Ostos-tv!

Mehilæiset kennoissansa ahkeroivat innoissansa...

Jønkøpingistæ læhdimme paikallisen hampurilaisketjupaikan (Max) kautta kohti etelææ ja Malmøtæ. Max oli hurjan halpa, kolmanneksen suomalaista mækkæriæ halvempi, toisin sanoen Heseæ puolet halvempi. Sisællækin oli muuten "autokaista", eli yhdeltæ luukulta tilaus, toiselta nouto ja maksu. Ei tekisi yhtææn pahaa meillæ Suomessakaan.

Malmø saavutettiin hyvæssæ ajassa, ja Jønkøpingin læmpøtilasta oppineina otimme hotellihuoneen. Ketju oli sama kuin mihin vilusta hytisevænæ Jønkassakin kaipasin, eli F1. 15 vuotta sitten yøvyin kyseisen halpisketjun hotellissa Belgiassa, eikæ tyyli ollut vuosien varrella muuttunut. F1-hotellit lienevæt huokeudessaan ja kustannustehokkuudessaan læhin eurooppalainen vastine japanilaisille kennohotelleille. Kaikki vessat ja suihkuhuoneet (jotka ovat kæytævællæ) ovat automatisoituja, ja huoneet ovat hyvin ahtaita ja karuja - mutta silti mukavia, ja niissæ on telkkari. Ruumisarkkumaiseen kennoon eurooppalaista tuskin koskaan saa, mutta næmæ kolmen hengen "ruotsinlaivahytit" edustivat tismalleen samaa filosofiaa. 

Aamulla suunnattiin kohti Øresundin siltaa, joka oli loppujen lopuksi aika lyhyt pætkæ, mutta epæaerodynaamisen muotoilun esimerkiksi luodulla Ladalla silti varsin vavahduttava kokemus. Paljon vaikuttavampi oli silti siltaa heti seurannut tunneli, jossa iski optinen harha. Luulimme ajavamme alamækeæ, joten miksi turhaan painaa kaasua. Mutta miksi vauhti hidastuu vaikka ajamme alamækeæ? Siistii!!!

Tææltæ on vaikea læhteæ

Køpikseen ollaan juututtu jo muutamaksi pæivæksi. Saavuimme tænne jo toissa pæivænæ, Øresundin siltaa pitkin Malmøstæ. Løydettiin leirintæalue nimeltæ Camping Absalon, jonka pienet møkit ovat sekæ mukavia ettæ varsin hyvin varusteltuja. Telkkari puuttuu, mutta Euroviisut voi kuunnella radiostakin. (Hemmetti, onhan se Geirin biisi ihan kakka, mutta esitys oli radiosta kuunneltuna miljoona kertaa parempi kuin Tanskan jollotus, jonka finaaliin pææsyyn eivæt uskoneet edes tanskalaiset itse. Noh, pitææ kannustaa huomenna Norjaa ihan kaikkien tanskalaisten ja ruotsalaisten camppaajien harmiksi.)

Absalon, opimme, oli kirkonmies, joka perusti Køøpenhaminan ja teki joitain kunniakkaita veritekoja, jos nyt sellaisia voi olla.

Aika Køpiksessæ on mennyt puhtaaksi huvitteltuksi. Keskiviikkona sænnættiin Tivoliin, jossa minæ ja lapsi riehuimme laitteissa ja aviomies purjehti ruokakojulta toiselle. Eilen oltiin Dyrehavsbakkenilla, jossa alkoi jo oma laitteissa riehumisen tarve laantua, mutta lapsen tietenkææn ei. Totesin samalla kæynnillæ ettæ perinteinen tanskalainen jauhelihapihvi on aivan hemmetin hyvææ. Pølse ja Tuborg piti saada kouraan toki jo heti ensimmæisenæ pæivænæ. Smørrebrødit ja perinteinen tanskalainen kermapyttipannu ovat vielæ kokeilematta.

Nyt istun København H:n aseman nettikioskissa, joka toimii kolikoilla (enkæ edelleenkææn løydæ niitæ perusskandeja, oh well). Seuraavaksi testataan paikallinen planetaario ja tiedekeskus Tycho Brahe, jossa on myøs IMAX-leffoja. Huomenna pitæisi læhteæ veivaamaan BonBon Landin (kyllæ, se namupila tosiaan) kautta Legolandiin, eli kohti Billundia. Pitænee suosia DCU-ketjun leirintæalueita Jyllannissakin, sillæ tuo Absalon on todella oiva.

Vaihdetaan Murphyn laki vähän käytettyyn Ladan kampiakseliin

Mistä tietää että autoiluloma alkaa kolmen päivän sisällä?

Tietenkin siitä, että jokin autossa menee rikki.

Istahdin aamulla Ladaan matkatakseni töihin. Aurinko paistoi ja silmiin sattui aivan armottomasti, oli ilmeisesti tullut taas nukuttua niska korkkiruuvina tai jotain, hedari oli armoton. Enpä siis pistänyt hirveästi merkille kun Itäväyllällä auto tuntui "omituiselta". Panin sen hedarin piikkiin, hedarissa kun kaikki tuntuu omituiselta.

Kaarrettuani lopulta firman pihaan, tyytyväisenä siitä että kerrankin löysin paikan talon vierestä, enkä kaukaiselta sorakentältä, nousin ylös autosta ja... niin, eikös silmiin osunut auton omituisen käytöksen syy. Vasen eturengas tyhjänä. Heti iskee kauhea paniikki - kuinka rikki se on, onko se viillelty, onko se puhjennut omia aikojaan, vai vuotaako se vain, vai mitä mitä hä? Kuinka kauan se on ollut tyhjä, onko vanne paskana, voi voi voi vittu! Ja ennen kaikkea, miksi juuri nyt, kun minulla ei todellakaan ole aikaa selvittää asiaa!

Niin, tietenkin näin käy aina kun töissä on viiskytykstoista palaveria ja kaikki muukin lojuva pitää saada hoidettua ennen lomalle lähtöä. Iski kammottava pelko; ehkä sittenkin työkavereiden leikillinen vedonlyönti siitä, mihin kohtaan Ruotsia Lada simahtaa onkin täysin aiheellista vinoilua. Miten saan kaiken valmiiksi?

Pitää rauhoittua, jos jättäisi päivän kuudennen kahvikupillisen ottamatta.

...Ja maailmassa hyvä tahto

Törmäsin työpisteeni (a.k.a. karjanlihotuskarsina) kaapissa vanhaan opiskeluaikaiseen fonetiikan kirjaani. Alussa oli johdantoa kommunikoinnista ihan noin yleisesti, ja mieleeni muistui elävästi ammoinen keskustelu fonetiikan luennolla niin monta monta vuotta sitten. Kurssi toki käsitteli informaation vaihtoa puhtaan fysiologisesta suunnasta, mutta vilkas ajatustenvaihto salissa nosti miellyttävällä tavalla esiin kommunikoinnin kirjon ja vaikeuden.

Tuolloin keskusteltiin paljon sanattomasta viestinnästä ja erilaisista kommunikaatiota vaikeuttavista tekijöistä kuten vammat, kulttuurierot ja puutteellinen kielitaito. Marginaalimerkintöjäni dekryptatessa tosin näyttää siltä, että kukaan ei ollut puhunut tahtomisesta lainkaan, ei edes luennoija itse.

Tahto ymmärtää... Vuosien varrella olen tullut siihen tulokseen, että tärkein kommunikaatioväline on ihan se sama tsydeemi kuin tärkein sukupuolielinkin, eli oma korvien väli. Halu ymmärtää mitä toinen sanoo on tärkeämpää kuin mikään muu kommunikaatiotapahtuman komponentti. Jopa tärkeämpi kuin halu tulla ymmärretyksi. Vastuu ON kuulijalla.

Omassa ammatissani tulen työskennelleeksi päivittäin lähes kaikilla kommunikaation tasoilla. Puhun puhelimessa, kirjoitan (muutakin kuin blogia, ähähä), välitän informaatiota myös kuvina tai sommitelmina ja puhun ihmisten kanssa nenäkkäin, niin tuttujen kuin tuntemattomienkin. Ja aina sama juttu, hommat toimivat vain, jos kommunikointitilanteessa informaation vastaanottajalla on halu ottaa vastaan se informaatio joka annetaan, ilman asian ulkopuolisia ja/tai umpi-itsekkäitä motiiveja.

Ja niistä ulkopuolisista motiiveista päästään henkilökemiaan, kommunikaatiotilanteen pahimpaan viholliseen. Ihmiset kuulevat ihan mitä sattuu silloin kun informaation tarjoilee joku, jota he eivät voi sietää tai jota he eivät kunnioita. Ja toisaalta, sama näyttää tapahtuvan usein myös silloin, ainakin työasioissa, kun ollaan vähän liiankin hyvää pataa. 

Akateemisesti ottaen on hyvin mielenkiintoista, miten normaalisti muuten terveen kriittiset ihmiset muuttuvat hetkessä jees-miehiksi ja -naisiksi "hyvän tyypin" kanssa, vaikka osaisivatkin välttää vihatun ihmisen aiheuttaman kuunteluhaluttomuusriskin. En väitä ettenkö sortuisi siihen itsekin aivan liian usein. Mutta koska työelämä on useimmiten kaikkea muuta kuin akateemista, tilanne on vähintääkin yhtä turhauttava kuin työkavereiden tukkanuottaset. Vittuiluun vain on paljon helpompi puuttua kuin siihen, että ihmiset tulevat hyvin toimeen keskenään.

Mutta miten voi olla, että hyvin keskenään toimeentulevat ihmiset puhuvat jatkuvasti toistensa ohi? Vai tulevatko he toimeen keskenään nimenomaan siksi, että kummallekin tasapuolisesti on tärkeämpää puhua kuin tulla kuulluksi tai kuunnella itse?  

Sfnet-landiassa .huuhaa-ryhmässä on jo vuosikaudet viljelty käsitettä "aistia .huuhaata", ja uusille tulokkaille muistetaan aina tähdentää, että .huuhaalla on tunnetusti seitsemän lukijaa (kahdeksannestakin on huhuttu) ja loput sata vain kirjoittaa. Juttu on hemmetin hauska sinänsä, mutta siinä piilee pelottavan kokoinen totuuden siemen elävästä elämästä.

Mutta missä se on se kultainen keskitie, siis ainakin työelämässä? Kauniin idealistista olisi se, että kaikki kykenisivät olemaan kylmän objektiivisia ja pitämään kollegat käsivarren mitan päässä - ei yhtään lähempänä, muttei yhtään kauempanakaan. Totuus kuitenkin on, että siihen ei kykene kukaan, ja paatuneinkin akateemikko on loppupeleissä taipuvaisempi ottamaan vastaan asioita, jotka tukevat hänen aikaisempia käsityksiään kuin niitä, jotka murentavat hänen maailmankuvaansa.

Huumori on onneksi ainakin hyvä ensiapukeino, vaikka se olisikin vain alkeellista ja usean hyvin erilaisen ihmisen väkisin konstruoimaa. Esim. ikävät, vastakarvaan osuvat uutiset uppoavat jotenkin helpommin, kun viestintuoja kysyy "voiko hän silittää minua hieman myötäkarvaan"... Niin, ehkä se tahto on sittenkin tärkeää myös siellä informaation jakajan suunnassa. Ei tosin niinkään ilmentyen haluna saada viesti perille, vaan haluna auttaa toista ottamaan viesti vastaan.