Kalkkikselle opetus

Eilen siirryin kustannuspaikalta bussilla kohti Kampin metroasemaa. Ilma oli hyinen, parin pysäkin päästä kyytiin tuli kaksi 13-14-vuotiasta poikaa, jotka säätä kiroten istuivat minua vastapäätä oleviin penkkeihin.

Voi ei, ajattelin. Näyttävät puheliailta, pian kärsitään. Olen ilmeisesti jo niin vanha, että olen jo useamman vuoden kärsinyt siitä, että en käsitä nuorison puheita enkä arvomaailmaa. Tai siis ymmärrän toki aiheet, joista he puhuvat, mutta en vain kykene käsittämään miksi he haaskaavat aikaa harrastamiensa trivialiteettien käsittelyyn. Pissikset ja muut samaan sukupuoleen kuuluvat penskat ovat niitä rasittavimpia.

Noh, pojat siinä, sanotaan nyt vaikka että Pekka ja Tuukka, turisivat hetken ilman kurjuudesta, mutta sitten heidän keskustelunsa kääntyi siihen, että kauankohan ehtisi kärsiä, jos työntäisi päänsä nestemäiseen typpeen. Alkoi hymyilyttää.

Siinä aikansa filosofoivat myös sitä, että onko sekunti tai 10 sekuntia oikeastaan pitkä aika, jos tietää kuolevansa. Alkoi hymyilyttää entistä enemmän, oli pakko kääntää naama kohti ikkunaa.

Ilmeisesti pojilla oli tiedossa treffit, sillä kesken kiintoisan keskustelun Pekka ottaa puhelimen esiin ja soittaa kaverilleen ja kysyy missä tämä on. Sillä aikaa Tuukka on kaivanut esiin kynän, jonka hän työntää Pekan sieraimeen. Kuuluu lakoninen AUH!

Pekka asettaa puhelimen siististi syliinsä, kaivaa kynän sieraimestaan, ryhtyy lätkimään sillä Tuukkaa ja nostaa puhelimen takaisin korvalleen. Äänikään värähtämättä Pekka toteaa hyvin asiallisesti puhelimeen "Anteeksi keskeytys, Tuukka työnsi kynän nenääni ja se sattui aivan saatanasti."

Naamani venähti täysin hillitsemättömään virneeseen ja pelkäsin rupeavani höröttämään ääneen. Onneksi bussi saapui juuri minun pysäkilleni.

Minulla on vielä vähän toivoa.