Hyvästi Nokia

Samperi. Mun pippuripihvi-einessuosikkini on pilattu. Ennen
pannuperunat, porkkanat, soosi ja pihvi ui samassa kaukalossa, mutta
nyt valmistaja on keksinyt erottaa pihvin ja soosin perunoista ja
porkkanasta jakamalla kaukalon kahdeksi pikkulokeroksi. Todella
epäkäytännöllistä. Erittäin ärsyttävää.


Mutta ei se mitään. Kävin nimittäin sitten ostamassa sen SonyEricssonin
W550i:n ja hymyni leviää korvasta korvaan. Tästä mainoksesta ei
makseta, mutta sanonpahan että vehkeessä on lupaavan paljon kivoja
pikku nappeja. Hyvästi Nokia.

Teknisest vimpaimet ovat
ykkösintohimoni. Vaatteista ja ehostusvälineistä viis - kuljen vaikka
naama savessa ja perunasäkki päällä, kunhan mulla on kivoja leluja.

Anna turvaluku

Alkaa taas olla nettipankin turvaluvut pahasti hupenemaan päin. Sammon
uudistuksen myötä systeemi kysyy turvalukua jo sisäänkirjautuessa, ja
muutenkin joka hemmetin välissä. Ei siis pääse katsomaan edes saldoaan,
ellei satu olemaan sitä halvatun korttia käsillä.



Ennen turvalukukortti riitti koko vuodeksi. Nyt ei ole toivoakaan,
ellen sitten ryhdy tarkistelemaan saldoa vain automaatilla. Tosin mitäs
järkeä siinä nyt sitten on?



Nettipankkeja aina mainostetaan vaivattomuudella jne. Ja sitä se kyllä
olikin kunnes turvallisuuspakkomielle iski Sammon porukkaan, ja teki
asioinnin nettipankissa ärsyttävämmäksi kuin pankin jonossa odottamisen
(hyvän kirjan kanssa).



Tänään taas nettitsydeemillä asioidessa kuppi meni lopulta nurin, kun
huomasin miten lopussa turvalukukortti oli, vaikka sain uuden ihan
vastikään. Pankkiasioituani ja kourallisen turvalukuja käytettyäni
päädyin tekemään jotain mitä en normaalisti tee, eli purin
ärsyyntyneisyyteni muuallekin kuin blogiin: käytin nettipankin
palaute-featurea ja ilmaisin haisevan vastalauseeni.



Arvaatte varmaan mitä kysyttiin, kun painoin send-nappia.

Ihana valo

Kevät keskellä tammikuun loppua. Tällaisena päivänä ei voi tapahtua
kuin hyviä asioita. Tai jos tapahtuu huonoja asioita, niin nekin ovat
aika hyviä.


Eihän tämä kauan kestä näin talvella, mutta tekee kyllä mielelle
todella hyvää, kun aurinko paistaa, jopa vähän lämmittää, ja ofiisi
kylpee terveen värisessä valossa.

Terveen värinen valo on
todella tärkeä. Olen jo vuosien ajan pannut merkille, että valon näkyvä
väri on ainakin minulle todella tärkeää. Harmaina päivinä, vaikka olisi
periaatteessa hyvinkin valoisaa eikä joutuisi yhtään ponnistelemaan
"näkemismielessä", minun on aina pakko laittaa huushollin kaikki lamput
päälle. Luxeja ei siis varmaankaan tule juuri lisää, mutta väri
muuttuu. Lampun kellertävä näkyvä valo poistaa harmahtavan kirkkauden
kurjuuden tunteen. En tiedä mistä moinen oikein johtuu, varsinkin kun
ei ole kyse siitä, ettei muka näkisi eteensä.

Ensin alkuun
perheen taloudellishenkisempi osapuoli hieman kritisoi asiaa, mutta on
alkanut ymmärtää minua.  Ehkä ymmärrystä on auttanut se,
että  lamput päällä olen vähemmä kärttyinen.

Hitsi, tuohan olisi melkein kuulunut niihin outoihin ominaisuuksiin.

Hmmh? Ei enää nyrkkipyykkiä?

Olen ilmeisesti teknisesti uusavuton. Sun Äitis julistaa jyrkkää eitä nyrkkipyykille, ja kommenttilootasta löytyy komppausta. Olen ihan samaa mieltä, mutta rintsikat olen pitkin hampain pyykännyt käsin.

Mutta teenkö sen turhaan? Voiko kaarituelliset rintsikat laittaa turvallisesti koneeseen? Ihan aikuisten oikeesti? Mua on peloteltu siellä sun täällä että ei ei ei, ei kaaritukirintsikoita koneeseen. Vähänks mua nyt syö, jos kuitenkin kaikki tekee niin.

Piuhahelvetti

Kun on telkkari, kovalevyllinen digiboksi, erillinen kovalevyllinen dvd-polttaja, videot, vahvistin ja vielä työhuoneeseenkin pitää vetää tv-kuvaa, niin piuhahärdelli on helvetillinen.

Seuraavan kerran pitää muistaa että menee suihkuun vasta jälkeen eikä ennen "pientä kytkentätoimenpidettä".

Sudo-phuckin'-ku

Viikkotolkulla olen pannut hanttiin.
Sillä tiesin että tässä käy näin.
Ostin kolmellakympillä sudoku-kirjoja akateemisesta.

Suutuin äidille, kun se oli mennyt täyttämään minulta kesken ollut sudokua. Ja vielä *väärin*! Joudun kumittamaan ja aloittamaan alusta. Mikä on kyllä sinänsä aika jees.

Mutta tämä on pientä. Äiti osti sudoku-koneen Claes Ohlssonilta. Ihan hullu.

Mutta ei se nyt niin kallis kone ollut...

Appro-maisteri?

Yliopistolla on kuulemma porukkaa, jolla on toistakymmentä approbaturia. Jo pelkästään kymmenen approa olisi sellainen puolisentoista sataa ovaria. Itse asiassa, kun miettii, niin appro kymmenessäkin aineessa on aika hyvä peruspohja moneen eri asiaan, varsinkin jos on opiskellut usean eri tiedekunnan aineita.

Harmillista, että moisesta ei saa tunnustusta. Esimerkiksi toimittajan ammatissa tuollainen "appro-maisteri" olisi todennäköisesti aika hyvä yleissivistävä tutkinto. Itsekin voisin kuvitella, että 10-15 erilaisen aineen kokonaisuus matikasta latinaan ja valtiotieteistä taiteen historiaan houkuttelisivat minut aika helposti takaisin opiskelujen pariin, sen sijaan että tahkoaisin englantilaista filologiaa ja pohjoismaisia kieliä kunnes ahterini muuttuu siniseksi.

Sivuhuomio

Talvi-alet jyrää edelleen. Kauppakeskuksen ikkunoissa on isoja ALE! ALE! ALE! -teippejä.

Mutta kaikille ei ALE riitä. Kenkäkaupan ikkunassa on SALE!

Milloin vaihdoin maata, vai onko tuo kenkäkaupan hienovarainen kanta (ehe, ehe) pressanvaalien voittajasuosikista?

Kalkkikselle opetus

Eilen siirryin kustannuspaikalta bussilla kohti Kampin metroasemaa. Ilma oli hyinen, parin pysäkin päästä kyytiin tuli kaksi 13-14-vuotiasta poikaa, jotka säätä kiroten istuivat minua vastapäätä oleviin penkkeihin.

Voi ei, ajattelin. Näyttävät puheliailta, pian kärsitään. Olen ilmeisesti jo niin vanha, että olen jo useamman vuoden kärsinyt siitä, että en käsitä nuorison puheita enkä arvomaailmaa. Tai siis ymmärrän toki aiheet, joista he puhuvat, mutta en vain kykene käsittämään miksi he haaskaavat aikaa harrastamiensa trivialiteettien käsittelyyn. Pissikset ja muut samaan sukupuoleen kuuluvat penskat ovat niitä rasittavimpia.

Noh, pojat siinä, sanotaan nyt vaikka että Pekka ja Tuukka, turisivat hetken ilman kurjuudesta, mutta sitten heidän keskustelunsa kääntyi siihen, että kauankohan ehtisi kärsiä, jos työntäisi päänsä nestemäiseen typpeen. Alkoi hymyilyttää.

Siinä aikansa filosofoivat myös sitä, että onko sekunti tai 10 sekuntia oikeastaan pitkä aika, jos tietää kuolevansa. Alkoi hymyilyttää entistä enemmän, oli pakko kääntää naama kohti ikkunaa.

Ilmeisesti pojilla oli tiedossa treffit, sillä kesken kiintoisan keskustelun Pekka ottaa puhelimen esiin ja soittaa kaverilleen ja kysyy missä tämä on. Sillä aikaa Tuukka on kaivanut esiin kynän, jonka hän työntää Pekan sieraimeen. Kuuluu lakoninen AUH!

Pekka asettaa puhelimen siististi syliinsä, kaivaa kynän sieraimestaan, ryhtyy lätkimään sillä Tuukkaa ja nostaa puhelimen takaisin korvalleen. Äänikään värähtämättä Pekka toteaa hyvin asiallisesti puhelimeen "Anteeksi keskeytys, Tuukka työnsi kynän nenääni ja se sattui aivan saatanasti."

Naamani venähti täysin hillitsemättömään virneeseen ja pelkäsin rupeavani höröttämään ääneen. Onneksi bussi saapui juuri minun pysäkilleni.

Minulla on vielä vähän toivoa.

Seksuaalisia patoumia

Eilen teki mieli herkkuja, joita ei enää saa. Tänään vituttaa pikkuasiat, joita jotkut voisivat kutsua pilkunviilaukseksi. "Tiedostamattomia seksuaalisia patoumia" lienee sittenkin oikea diagnoosi, niin pikkumaiselta olo tuntuu. Ellen tietäisi paremmin, väittäisin että olen raskaana.

Vihaan sitä, että:

• Joku oikeasti sanoo pieno.


• Ihmiset ilmoittavat juovansa viintä ja jopa kirjoittavat niin.


• Ihmiset taivuttavat sanat siili ja tiili samalla tavalla.


• Yhdysviivaa käytetään väärin, eli jatkuvasti näkee hirvityksiä kuten Scream -elokuva tai Ylpeys ja ennakkoluulo-elokuva. (Tai "Ylpeys ja ennakkoluulo" -elokuva)
  


• Jutut vilisevät tv-katsojia ja Oscar-palkittuja.


• Tv-ohjelmat ovat usein taltiointeja.


• Asioita omataan, ja sanat juurikaan, monasti ja montaa elävät ja voivat hyvin.


• Kauniit päätteet -eiden, -aiden ja -äiden ovat häviämässä villisti lisääntyneen -eittelyn tieltä. Tapan seuraavan valaitten oikeuksien puolustajan.


• X on Y jonkin suhteen.


• Ihmiset käyttävät pakkomielteisesti lauseenvastikkeita - varsinkin niitä rakenteita, joita eivät osaa. Referatiivisissa lauseenvastikkeissa jengillä on lähes aina predikatiivin sijamuoto väärin, ja modaaliset lauseenvastikkeet päätyvät lähes aina siihen, että joku syntyy kuollen tai muuta vastaavaa typerää.

Vittumaisinta on, että kun virheistä huomauttaa (koska se työhöni kuuluu), niin vastaus on aina joo joo, eikä mikään silti muutu. Virheitä tulee toki kenelle vain, mutta saatana kun ei edes viitsitä yrittää.

Kaipauksen TOP 3

1. Fazerin suklaanapit. Siis ei ne pötkönapit, vaan ne lieriöpurkissa olleet pikkaiset. Ennen lieröitä niitä sai samankokoisissa pahvirasioissa kuin Amerikan pastilleja,


2. Fazerin 50 gramman suklaat. Ei ne patukat, vaan ne ohuet pienet levyt. (Myöhempi lisäys: Ei edes ne joskus 20 vuotta sitten myynnissä olleet, joissa oli oudon näköiset "ruudut", vaan siis ne Ainoat Oikeat, jotka oli muuten ulkonäöltään ihan samannäköisiä kuin isot levyt, mutta vain minikokoisia).


3. Asterix-jätskituutit - vai tikut? Tuuttijäätelö muovitikun päässä, tikussa hassu Asterix-hahmo. Niitä tikkuja kertyi paljon, ja jäden esanssitaso oli just oikea.

Mikähän siinä on, että moni kaipaus liittyy oraalisiin iloihin. En elä edes puutteessa, joten Freudillakaan ei kai pitäisi olla mitään marmattamista.

Elohopeaa

Tilastoharha jatkuu, täällä vierailee haamua kuin pipoa. Ilmeisesti joulukuun uniikkistatit on pamahtaneet tammikuun tietojen kylkeen. Jaksaiskohan raportoida. Laiskottaa. Menköön. Antakoon harhan kasvaneesta kiinnostuksesta. Jos homma jatkuu helmikuussa, niin ehkä jaksan liikauttaa evääni.

Pojalla on ollut koko viikonlopun vesirokko. Eipä ole juuri missään näkynyt, varsin vähäisesti patteja, eivät tunnu kauheasti kutiavan... Kuumekaan ei pikkuherralla nouse. Yhtään huonoa vanhemmuutta häpeämättä olisi toivonut edes pientä kuumetta, sillä herra ikiliikkuja muuttuu sen myötä maailman helpoimmaksi ja rauhallisimmaksi lapseksi, joka haluaa panostaa yhteistyöhön.

Ne harvat kerrat, kun poitsu on sairastellut, itse sairauden hoito on ollut naurettavan helppoa hommaa. Tuolloin pikkumiehelle on tuntunut olevan suorastaan kunnia-asia ottaa vastuuta omasta olostaan ja toimia Joka Asiassa Oikein, Harkiten Ja Turhaa Sekoilua Karttaen. Ihme tyyppi, kun terveenä jäbä tekee ensin ja miettii vasta sitten. Jos miettii. Pieni kuume päällä herra istuu kuin mallioppilas sohvalla katsomassa piirrettyjä. Ei venkoile eikä keekoile. Ilman kuumetta sohvalla kävisi sellainen kuhina koko ajan, että hyvä jos sohva edes pysyy paikallaan.

Välillä mietin onko se ylivilkas vai ei. Joka tuutista tulee nykyään kaiken maailman adhd-juttuja, tuntuu että joka toinen lapsi on sairaalloisen elohopea ja keskittymiskyvytön. Kukaan neuvolatäti ei ole pitänyt poikaa kuitenkaan mitenkään luonnottoman vilkkaana, ja keskittymiskyvyssä ei ainakaan ole mitään vikaa - ei se kuule, nää eikä paljon haistakaan, kun johonkin uppoutuu. Vieraskoreudessakin löytyy yllin kyllin ja riittämiin, mitä ylivilkkaat kuulemma yleensä eivät osoita, eivät varsinkaan nelivuotiaat täystuhot. Sataankin se laskee ja osaa ynnätä kaksinumeroisia lukuja. Ja lukeekin, silloin kun ei huomaa sitä tekevänsä. Ehkä huolehdin turhaan.

Silti välillä tuntuu että perheessä on rauhallista vain jos sairastetaan tai lapsi ei ole kotona lainkaan. Mutta ehkä se onkin niin, että niiden muutaman perheellisen tuttavani mukulat on kaikki luonnottomia ameeboja, jotka pysyvät paikallaan silkkaa aloitekyvyttömyyttään, ja  meidän elohopea onkin se joka on normaali.

Tämä tie on liian raskas kävellä

Niin, keksin tosiaan eilen miksi en pidä Helsingin keskustasta.
Itse asiassa se on hyvin yksinkertainen ja naurettava asia. Keskusta-alueen rakennusten korkeuteen nähden lähes kaikki kadut ovat joko liian leveitä tai liian kapeita tunteakseni itseni niillä kotoiseksi. Poikkeuksia on hyvin vähän, lähes kaikkialla tuntuu joko siltä, että talo kaatuu päälle tai sitten siltä, että huhuilen joen rannalla eikä vastarantaa näy.

Tämä tuli mieleeni kun ajoin kutosen ratikalla Bulevardia pitkin. Bulevardista pidän. Se on tismalleen oikean levyinen. Talvisaikaan ruttopuiston kohdalla tapahtuu paha tyylirikko, mutta sekin korjaantuu kesän tullessa, kun kadun vartta lähinnä olevat puut ovat komeasti lehdissään ja kätkevät puiston avaruuden. Bulevardin liikevalikoimakin on sopiva, kaikkea mukavaa monipuolisesti vieri vieressä. Aleksanterin teatterille tullessa tien leveys on edelleen hyvä, mutta liikkeet tylsistyvät ja vähenevät. Minulle Bulevardi päättyykin oikeastaan jo Bulsun ja Fredan kulmassa. Fredakin on mukava Bulevardilta kohti Punavuorta mentäessä.

Mansku on kamala. Siis todella kamala. Töölönlahdesta huolimatta. Samaten esim. Hämeentie. Hyi hyi hyi. Aleksikin on siinä ja siinä, tosin leveys on aika nappiinsa oikea. Ilman suurta ja värikästä kauppavalikoimaa se olisi kuitenkin jotenkin liian jyhkeä. Esplanadi taas on leveyteensä nähden liian lyhyt. Senaatintori on liian paljas.

Kaikkein pahin on Rautatientori. Aakeelaakee tuulen pieksämä kenttä, jonka kaikki ympäristön rakennukset ovat aivan liian matalia antaakseen tyydytystä päänsisäiselle idealleni asema-aukiosta. Ei, minulla EI ole torikammoa. Ei minusta tältä tunnu Taivaallisen rauhan aukiolla.

Kampin uudet kolossit taas ovat sinänsä mielestäni tervetulleita (bussiaseman kenttä oli ennen muinoin toinen paljon vihaamani paikka), mutta ehkä yhtä vaatenumeroa liian suuret siihen paikkaan mihin ne on tällätty.

Ja jottei kukaan luulisi että halveeraan Helsingin arkkitehtuuria, niin näin ei suinkaan ole. Monet talot ovat kauniita, jopa niistä uudemmista lasihirvityksistä löytyy muutama tosi kiva viritys. Mutta mittasuhteissa on jotain perustavanlaatuisesti vialla, koska harvemmin tunnen omilta mittasuhteiltani sopivani kovinkaan monen helsinkiläisen kadun varrelle tallaamaan. Punavuori-Eira suunnassa suhdeluvut ovat ehkä parhaiten kohdallaan. Krunikassa sen sijaan tuntuu liian ahtaalta, kuten myös Kalliossa. Liekö kyse myös arkkitehtuurista ja värivalinnoista sinänsä. Kallio on liian... Kallio - kivenharmaa, pelottavien halkeamien (Linjojen) leikkelemä graniittiklöntti. Krunikka tuntuu halkeilleelta siirtolohkareelta...

Toisaalta ehkä hyvä, etten ole kaupungin pääarkkitehti. Muuten tämäkin paikka olisi jo ajat sitten muuttunut korkeiden lasitornien ja välkkyvien 50-metristen mainostaulujen ihmemaaksi.

Kaipaan takaisin Tokioon...

Armeija marssii vatsallaan, röyh

Olen viimeisen parin viikon aikana käynyt varmaan enemmän keskustassa kuin muuten viime vuonna yhteensä. Voikin ajatella, että jotain hyvääkin (?) tässä kustantajan vaihdoksessa. Ei sitä koskaan taida lakata ihmettelemästä sitä, miten niinkin pienessä tuppukylässä kuin Helsinki saattaa juuttua johonkin kaupunginosaan tai ilmansuuntaan niin, että itse kaupungin ydin jää täysin pois elämästä. Tosin ihmekö tuo, sillä idän palvelut ovat edelleenkin kätevämmin framilla kuin keskustan vastaavat, ja tuskin jatkossakaan  käytän keskustan kauppoja yhtään sen enemmän kuin tähänkään asti.

Mutta puolensa tässä uudessa lokaatiossa kyllä on. On meinaan vihdoinkin taas hyvien patojen äärellä. Punavuori ei ole lounaskippoloiltaan yhtään hassumpi mesta. Ja alakerran Alepa tuo vielä oman valikoimalisänsä. Automaattikin vieressä. Vanhassa mestassa oli oma lounasruokalansa, josta sai myös pieniä kahvilatuotteita ja tupakkaa. Mutta vain kolmeen saakka. Sen jälkeen piti lähteä tarpomaan aika lailla pitemmälle, jos kessut loppuivat tai kaffilan leftover-vitriini oli tyhjentynyt. Ja vaikka lounaskuppilan ruoka oli monipuolista terveellisyysmielessä, ei se niin kauhean hyvää aina ollut.

Toimittaja ei paljon poikkea rivisotilaasta, komppania marssii vatsallaan lehtitalossakin, joten tyytyväisyysasteen saa helposti nousemaan kohtuuhintaisten oheispalveluiden monipuolisuudella.

Nyt on vatsa täysi hyvää roskaruokaa Alepasta. Enpä siis ainakaan tänään ala urputtaa siitä, että en pidä Helsingin keskustasta, ja aamulla ratikassa tajusin mistä se johtuu. Ehkä toiste.