Uutta vuotta, beibet

Muun muassa Mieto Marinadi listaa vuoden kohokohtansa (ja ehkä "kohokohtansa"?)

Koska se haisee bleemille, teen sanoin.

Vuonna 2005 (La Bamban äänellä, hehkulamput kaulassa laulettuna):

- Ladasta puhkesi rengas
- Kävin Tanskassa
- Kävin kuudessa huvipuistossa
- Mälläsin Ladan
- Sain uuden pomon
- Sain ylennyksen
- Sain uudestaan uuden pomon
- Sain vielä kerran uuden pomon
- Vietin kuuden viikon kesäloman lokakuussa
- Kävin uudestaan Tanskassa
- Luovuin Ladasta ranskalaisen rakastajan (Citroen C3) eduksi
- Sanoin hyvästit Riku-koiralle (nyyh)
- Täytin 33, huomasin että silmien väliin saattaa parin vuoden sisällä muodostua ryppy
- Huomasin olleeni jo viisi vuotta naimisissa
- Ostin uuden tietokoneen, joka tällä hetkellä ei toimi
- En löytänyt ainuttakaan UUTTA musiikillista tuttavuutta, sen sijaan löysin vihdoin System of a Downin
- Katsoin kaikki Buffyt ja Angelit loppuun, enkä tiedä miten toipuisin haikeasta tyhjyydentunteesta
- Tein 75 lehteä
- Vaihdoin firmaa
- Laihduin kilon
- Ostin lantiohousut
- Rikoin sitikan pissapojan
- Katsomattomien, nauhalla odottavien West Wing -jaksojen määrä nousi yli viidenkymmenen

Vaikea sanoa oliko hyvä vai huono vuosi, mutta ainakin se oli suhteellisen työläs. Ylä- ja alamäkiä oli aika lailla. Mutta hyvä puoli on se, että tuskin kovin helposti enää yllätyn mistään.

Mitä tapahtuu vuonna 2006, se jää nähtäväksi. Tuskin mitään yllättävää. 

Aah ma nauran, kun kuvani peilissäin nään

Telkkarista alkaa ensi vuoden puolella sarja, jossa pannaan lähimmäisten ärsyttävät tavat kuriin. Okei, mutta ensimmäisessä jaksossa vaimo on kyllästynyt miehensä renttutyyliseen pukeutumiseen ja uhkaa ajaa itsensä kaljuksi jos mies ei muuta tyyliään.

Haloo? Ei sitten renttukamat ottaneet aivoon ennen naimisiinmenoa? Pakkoa kysyä eukolta että mitäs läks? Sietääkin ryhtyä kaljuksi.

Ihmisethän tykkää tuollaisesta viihteestä, todennäköisesti vähän samoista syistä kuin Uunosta. Pääseepähän nauramaan toisten idioottimaisuudelle. Toisaalta surkeus on huipussaan, kun idiotia tarttuu ruudusta katsojaan.

Telkkarissa ja ties missä akkainlehdissä on näitä muuttumisleikkejä, jossa yleensä naisten tyylejä pannaan uusiksi. Tietysti sellaiset on tosi kivoja, kun ihminen niihin itse haluaa. Sen sijaan on todella vaikea käsittää mitä liikuu niiden ihmisten päässä, jotka ilmoittelevat sukulaisiaan ja työtovereitaan tällaisiin, yleensä edes uhrille itselleen kertomatta, ja vielä kehtaavat perustella ilmoittamista tyyliin "kun sillä on ollut sama tyyli jo monta vuotta, eikä se pidä huolta itsestään, ja ei sillä ole poikaystävääkään - tehkää nyt sille jotain."

Kenelle tuossa oikeastaan tehdään palvelus? Sille, joka ei viitsi muuttaa kampaustaan joka vitun viikko, vai niille, joiden pinnallisuus ei kestä sitä, että kaikki eivät ole yhtä turhamaisia kuin he? Mitä ajattelee leikkiin ilmoitettu henkilö? Minusta ainakin tuntuisi, että vai niin, että näinkö vastenmielinen minä ympäristölleni olen, kiitti vitusti...

Lastenelokuva ei ole enää lasten

Media=Blogissa Matti tuo esiin myös muista blogeista bongaamaansa elokuvien ikäraja-asiaa. Pani ajattelemaan, jotain kommentoinkin.

Keskustelu pyörii lähinnä raakuusnäkökulmasta. Ihan tärkeä, varmaan tärkein, asia ikärajoissa on nimenomaan jonkinlaisen väkivallan kuvaamisen ja muiden pelottavien aspektien kontrollointi. Mutta Mattia kommentoidessani tuli mieleen myös se, että pitkään aikaan eivät ole lastenelokuvat edes olleet lasten, eivät edes ennen kuin joka piirretyssä alkoi tulla ruumiita enemmänkin kuin Bambin äidin verran (nyyh! trauma!).

Lieköhän noin osapuilleen Aladdin se leffa, josta minun mielestäni homma alkoi ja alkoi saman tien karata myös käsistä. Aladdinia toki kritisoitiin myös pelottavuudesta, mutta minua häiritsi myös toinen aspekti: piti oikeasti olla aika paljon leffoja ja elämää nähnyt, jotta elokuvasta sai sen perus-Disney-sössön lisäksi kaiken irti. Tarkoitan nykyään täysin rehottavaa pop-kulttuuriviitteiden ja kaksimielisten vitsien viljelyä.

On toki hyvä, että vanhemmat viihtyvät leffassa lasten kanssa, mutta jossain menee se raja, ja esimerkiksi Toy Story -leffojen kohdalla se raja jo ylittyi. Onko oikein, että lapsi joutuu hölmistymään aikuisen käkättäessä vieressä asioita, joita lapsi ei itse käsitä? Onko oikein, että lapsi joutuu kokemaan, ettei elokuva olekaan oikeastaan enää hänelle, vaan aikuiset ovat vieneet senkin?

Shrek ja varsinkin Shrek 2 ovat jo sellaisia, jotka ovat loistavan hauskoja, mutta eivät ole lastenleffoja lainkaan. Ahkerasti niitä kuitenkin penskoille myydään. Siitä tulee vähän ikävä fiilis. Ikärajoista puuttuukin ihan täysin arviointikriteeri "vaadittava ikä- ja kokemustausta, jotta saa leffasta suurimman osan irti". Se, että leffassa ei ole visuaalisesti traumatisoivaa materiaalia (tai kiroilua) ei vielä tee sitä lastenleffaa, ei vaikka se olisi piirretty.

Vanhempien vastuuta tietysti korostetaan, ja ihan oikein. Mutta vähän paremmin saisivat ikärajat antaa viitteitä sisällöstä. Nykyään tilanne tuntuu siltä, että jotta voisi kantaa vastuunsa vanhempana, pitäisi ensin käydä yksin koekatsomassa aiottu koko perheen viihteeksi tarkoitettu leffa ennen kuin vie koko perheen sen katsomaan. Ja mikäs tolkku siinä on - vaikka leffateatterit varmaan tykkäis... vai sitäköhän tässä ajetaankin takaa?

Joulustressiä, hip hei

Vielä pari päivää, niin pääsee relaamaan. Tai siis ei. Aattona meitä ei kukaan kaipaa, mutta joulupäivänä pitäisi vetäytyä Kouvolaan ja tulla heti seuraavana päivänä pois. Tai minun ainakin pitää tulla pois, kun ei ole mahdollisuus pinnata välipäiviä duunista.

Ei oikein nappais. Sinne meni joulurauha ja mahdollisuus levätä perseellään hel-ve-tin pitkän vuoden jälkeen. Tietysti voisi jäädä kotiinkin ja antaa poikien mennä keskenään. Mutta on sekin sitten kivaa - istua yksin pyörittelemässä peukaloitaan ja tuntea huonoa omatuntoa siitä, että on niin itsekäs, ettei viitsisi kuluttaa joulua reissaamiseen.

Hullua sinänsä, että joulunpilaajan fiilikset saa usein se, joka haluaa viettää joulua rauhassa, eikä ne, joiden pitää saada liihottaa kaiken maailman mummolat, sokeriserkut ja hautuumaat. Oikein odotan maanantaina pimeässä ajamista ja paluuruhkassa kököttämistä. Not.

Oudon tuttuja tuntemattomia

Henkinen uroteko tuli suoritettua. Tein työtä käskettyä enkä mennyt Sisäpiirin pikkujouluihin, joissa oli ihan mukavaa. Monet blogit saivat kasvot, enkä tainnut kertaakaan edes sanoa "döööäääöö niinku." Vähän petyin blogaaja Sauli Niinistöön, joka kyllä hoveroi seurueen reunoilla, mutta ei suostunut tunnustamaan väriä ja liittymään karkeloihin. Ja katosi edes sanomatta heihei. Huonoa vaalityötä, sanonpa vain. No, eihän mulla ole äänioikeuttakaan.

Perhe-elämän takia piti poistua jo aikaisin paikalta, mutta tuli sentään bongattua suosikit Mieto Marinadi, Turisti ja tietenkin Sun Äitis. Hämärää illassa oli se, että monet kasvot tuntuivat jopa häiritsevissä määrin tutuilta. Voisin panna vaikka pääni pantiksi siitä, että olen joskus tavannut Tiramisun Lauran tai SchizoBlogin Jannen joskus jossain. Sun äitis, Sekamediasopan Helen ja Tuhat sanaa -Tuija olivat myös hurjan tutun oloisia. Mikä lie valemuistoko?

Talvi on jees!

Huomasin tänään etten vihaakaan talvea. On meinaan eka talvi niin, että on auto.

Olen talvisin vihannut palelemista ja bussiysäkillä värjöttelyä. Sitä ei enää tarvitse tehdä. Talvihan on siis mitä mainioin, kun sinne ei enää tarvitse mennä kuin omasta vapaasta tahdosta ilman pakkoa. Pimeydestä viis, pianhan sekin loppuu.

Döööööäääööö siis niinku!

Lauantaina olisi Sisäpiirin pikkujoulut. Huomennakin olisi ihan toisenlaiset pikkujoulut. Kumpaankin tekisi mieli mennä, edes käymään. Tykkään tavata uusia ihmisiä, vaikka se periaatteessa rasittaa minua henkisesti todella paljon.

Olen yleensä se, joka lyöttäytyy sen yhden tutun seuraan (varmaan ärsyttävyyksiin asti), ja vain katselee uteliaana sivusilmällä kaikkia muita ja toivoo, että tutun tutut tulevat hollille juttelemaan tutulle niitänäitä. Silloin, kuin varkain, voi osallistua keskusteluun ja tutustua ihmiseen silleen kuin puolivahingossa, eikä synny tilannetta, että kaksi toisilleen täysin vierasta joutuvat keksimään tikusta asiaa jutellakseen keskenään täysin kylmiltään. Tai ei ehkä se toinen koe asiaa niin, mutta minulla on kovat suorituspaineet saada suustani ulos muutakin kuin "dööööäääöööö kaunis ilma tänään dööööäääööö... siis niinku!"

Hupaisinta on, että ei tällaista ongelmaa ole lainkaan, jos on ns. ennalta raamitettu se, mistä pitää jutella. Työelämässä minua saattaisi hyvinkin erehtyä luulemaan sosiaaliseksi ja sanavalmiiksi ihmiseksi.

Lipeäkala

Ravintoloissa ja baareissa on jo eriöt tupakoitsijoille, tai tupakoitsijat ajetaan jopa ulos.
Vaadin samaa vastenmielisten ja vastenmielisen näköisten ruokien syöjille.

Vasta 33

Ne ovat alkaneet muodostua.

Juonteet kulmakarvojen väliin.

Kasvatan kulmakarvat yhteen

niin ehkä kukaan ei huomaa.

Rakkaus on ruma sana

Kohtauksia ihmissuhteista ja kaveripiireistä:

- Viittiks jätkä siirtää persettäs vähän, että mäkin mahdun sohvalle.
- No saatana, laihduttasit vähän ettei mun tartte.

- Mitä horo, missäs oot luuhannu koko aamupäivän?
- Nussin veljeäs ja vaimoas samaan aikaan, eli mitäs luulet?

- Juustoa, valtakunta juustosta, stna!
- Ai eiks siellä päin oo kalsareissa riittävästi kosteutta?

- Mä oon kuule vähän ajatellut...
- Oho, ottiks kipeetä?


Ja he kaikki rakastavat toisiaan. Ehkä jopa elämänsä loppuun saakka.

Lanterna (magica)

Huh, kävin Lanternassa. Se on huonekalukauppahelvetti tuossa naapurissa, Roihupellon teollisuusalueella, Itiksen kupeessa. Saman katon alla kaikki mahdolliset mööpelipuljut plus K-rauta. Jysk tosin taitaa puuttua.

Ikea on ollut jo pitkään fanituskohde numero yksi, mutta Lanterna on nyt kova haastaja. Todella vaarallinen paikka. Onneksi en ollut tuhlaamassa omia rahojani.

Kovasti yrittivät myydä kolmen tonnin moottoroidun sängyn. Tuntuu hullulta, että samalla hinnalla saisi kohtuullisen hyvän käytetyn auton. Ja onhan niitä kalliimpiakin sänkyjä, Hästensin luksumallit taitavat hipoa jo kymppitonnia. Sillä saisi jo kohtuullisen hyvän uuden auton.

Ottaisikohan lainan, ja viettäisi loppuelämänsä sängyssä? Houkutteleva ajatus.

At least you have your blog for comfort

Monissa asioissa äiti on paras. Tai mummi. Suursiivousta tehdessä tuli taas mieleen monet vinkit ja niksit, jotka olen elämäni varrella saanut niin äidiltä kuin isoäidiltäkin - eikä vain ne siivoukseen liittyvät. Väkisinkin tuli mieleen myös synkkiä ajatuksia. Mitä teen kun äitiä ei enää ole? Mummi kuoli jo kaksi vuosikymmentä sitten, ja sekin oli iso isku, vaikkei 13-kesäisen epäkehittyneellä tunnemaailmalla asiaa oikein osannut kunnolla käsitelläkään.

Tunnemielessä vanhempia ei korvaa mikään. Mutta perimätieto elää sittenkin - vessanpönttödilemmaani tuli heti pari kommenttia. Se on jollain omituisella tavalla kovin lohduttavaa. Esimerkiksi Media=Blogissa on kovasti filosofoitu blogien perimmäisestä olemuksesta ja tärkeydestä milloin millekin esoteerisuuden rajoja hipovalle elämän aspektille, ja olen henkisesti hymähtäen pitänyt loputonta analysointia kaikessa mielenkiintoisuudessaan hieman ajanhukkana - antaisivat nyt ajan kulua, mietin pienessä mielessäni. Mutta silti kuin varkain alkaa muodostua oma suhteeni blogeihin ja Blogistaniaan, vaikka nimenomaisesti olen pyrkinyt olemaan ajattelematta ja analysoimatta suhdettani blogeihin.

Kun äitiä ei enää ole, kun anoppia ei enää ole, perimätieto on olemassa, ja ihanasti jopa siinä nimenomaisessa perimätietomuodossa. Tietosanakirjat, wikipediat sun muut hakuteokset, vaikka korvaamatonta dataa sisältävätkin, häviävät sille, että ihminen kertoo omasta kokemuksestaan miksi jokin (hänelle) toimii ja miksi toinen ei. Aina ei eksakti kuiva fakta korvaa epäeksaktimpaa elävää kokemusta. Siitä blogeille kiitos.

Ehkäpä edellisen bleemi-entryn Log Lady -luonnehdinnassa pitäisikin lukea:
Your demeanor with people is more than awkward,
but at least you have your blog for comfort. 

Bleemin pojan paluun kosto

You are the Log Lady.  A little bit cracked, but
maybe more tuned in than anyone knows.  Your
demeanor with people is more than awkward, but
at least you have your log for comfort.

Which Twin Peaks character are you?
brought to you by Quizilla


Kiitoksia vaan Rikosrekisterille.

Jes, joulusiivottu!

Kämppä puunattu, jopa vessa jynssätty. Olen kone. Vielä pitää varata pesutupa matoille.

Ehkä vähän aikaista joulusiivoukselle, kyllä tää taas kolmessa viikossa sikalaksi muuttuu. Silti palkitsee, kun sain keittiön hellan vieressä olevan seinän sitkeääkin sitkeämmät rasvaroiskeet tuherrettua vihdoinkin irti. Niitä on aina välillä yrittänyt puolihuolimattomasti nyhrätä, mutta ei ole oikein tulosta syntynyt. Vihdoin löytyi riittävän hyvä myrkky (Super, suihkepullo. Rakastan!).

Aloin jo pelätä että tarvitsen How Clean is Your Housen rouvat paikalle nöyryyttämään minua rasvatahrojen poistoasioissa. Kyseisen sarjan Kim ja Aggie ovat kyllä ihailtavan kovia tätejä, ja niillä on hemmetin hyviä niksejä - kuten klassinen sitruunanpuolikas mikroon. Ruokasooda pöntössä ei silti ainakaan meillä toimi. Mitä lie pikeä me paskotaan... pitäisköhän vaihtaa ruokavaliota?