Perse edellä puuhun

Tulipa luettua Ylkkäristä juttu kulttuuriministeri Tanja Karpelan ajamasta yrityksesä saada internetin sensurontisoftaa kouluihin ja kirjastoihin. Jokainen, jolla on vähänkin kokemusta ja näkemystä netin käytöstä tietää automaattisesti ne miljoonat ongelmat joita moinen sensurointiyritys aiheuttaa.

Ei siitä sen enempää, mutta jäi mieleen pyörimään se, miten ristiriitaisia viestejä maamme päättäjät näillä erilaisilla tempauksillaan kansalle lähettävät. Ylkkärin toimittaja oli Karpelalta kysynyt hankkeen järjellisyydestä, ja Karpela oli antanut ymmärtää että huonokin keino on parempi kuin ei keinoa ollenkaan. Jos näin kerran asia nähdään, niin minkä ihmeen takia pannaan veronmaksajien rahaa kalliisiin sensuurisovellutuksiin, sen sijaan että kokeiltaisiin toista kovin väheksyttyä ja puutteelliseksi havaittua konstia: vanhempien ja kasvattajien vastuuta? Ihmisten valistaminen ei kannata, leikitään vain koneilla?

Ainakin minulle tulee sellainen tunne, että tämä Karpelan projekti tekee juuri sen saman mistä se projektin kritisoijia syyttelee. Se on nostanut kätensä sen edessä, että kaikki vanhemmat eivät kanna vastuutaan lapsensa netin käytöstä, mutta projisoikin tämän asenteen sensurointiprojektin arvostelijoihin.

Karpelan asenne haiskahti Ylkkärin jutussa kasvatusmetodiensa arvostelusta loukkaantuneen perheenäidin puuskahdukselta. Ministeri Karpela voisi kuitenkin miettiä kuinka paljon hän loukkaa esimerkiksi minun kasvatusmetodejani, joihin eivät kuulu perusolettamuksena se, että sensuuri on aina parempi vaihtoehto kuin tietovirran asiallisen käsittelyn, analysoinnin, ja ennen kaikkea hyödyllisen, hyödyttömän ja haitallisen välisen eron todellinen opettelu.

Hieman pelottaa ajatella minkälaisia aikuisia niistä lapsista kasvaa, joiden vanhemmat ovat juuri niitä dorkia joille Karpelan sensuuriprojekti lienee suunnattu: Valvomaton lapsi jätetään sensuuriohjelman huomaan ja hän kasvaa oppimaan, että kaikki minkä ohjelma sensuroi, on väärin - mukaan lukien Picasson taideteokset ja moraalittomia tahi rikollisia asioita käsittelevät akateemiset tutkimukset.

Vaikka asetelma on aavistuksen kärjistetty, uhka lapsen huuhtoutumisesta pesuveden mukana on aivan realistinen, iso riski.

Mietinpä juuri, että uskaltaisikohan ministeri Karpela itse jättää lapsensa yksin "sensuroidun" internetin kanssa? Jos vastaus on ei, niin mitä ihmettä hän oikein kuvittelee saavansa aikaan?

Tää on kuulkaa vain harrastus, saatana!

Mistä ahneus oikein kumpuaa? En oikeastaan nyt tarkoita rahaa, vaan käsittämätöntä tarvetta hamuta itselleen luottamustehtäviä tai titteleitä riippumatta siitä onko niiden arvoinen ja kykeneekö hoitamaan niiden mukanaan tuomat velvoitteet.

Olen pyörinyt järjestöpiireissä muutaman vuoden. Suomessa, yhdistysten luvatussa maassa, lienee aika harvinaista jos ei jossain elämän vaiheessa ole johonkin ärryyhyn kuulunut. Aikani touhua katseltuani tulin lopulta siihen tulokseen, etten ikinä halua enää kuulua mihinkään yhdistykseen. Tai ainakaan en enää ikinä halua olla osallisena yhdistyksen hallinnointiin. Tuntuu nimittäin siltä, että mitä enemmän ihmisillä on hinku yhdistyksen luottamustehtäviin, sitä vähemmän heillä on halua sitoutua niiden tuomiin velvoitteisiin.

Kertokaa nyt olenko jotenkin väärässä, mutta järkeni sanoo että jos otetaan vastaan luottamustehtävä, se myös hoidetaan riippumatta siitä saako siitä palkkaa vai ei. Ei? Juu?

Ollessani yhdistyksen luottamustehtävissä kuitenkin törmäsin puheenjohtajaa myöten asenteeseen "tämä on vain harrastus, ei saa valittaa kun toiset hyvää hyvyyttään hommiin ryhtyvät" aina kun jäsenistö valitti jonkin jäsenyyteen kuuluvan palvelun tai informaation olevan myöhässä, puutteellinen tai täysin puuttuva. Ehkä olen jotenkin vajaa, mutta moinen perustelu laiskottelulle ja luvattujen asioiden hoitamatta jättämiselle ei yksinkertaisesti vain minun kaaliini uppoa.

Onneksi kyseessä oli sellainen yhdistys, jonka palveluiden puutteelisuus ei sentään uhannut ihmishenkiä, vaikka saattoikin tehdä muutaman nelijalkaisen ystävän elämän kurjaksi. Kiinnostavaa kyllä olisi nähdä mitä tapahtuisi, kun kaikki maamme vanhuksista, vammaisista ja sairaista huolta pitävät tai ulkomaille katastrofialueille lähtevät vapaaehtoistyöntekijät päättäisivät jäädä kämpille lööbaamaan milloin heitä huvittaisi ja he ilmoittaisivat että "tää on kuulkaa vain harrastus, saatana lakatkaa marisemasta".

Useat yhdistykset muuten perivät jäsenmaksua. Monilla se on varsin nimellinen, mutta 20-50 euron vuosimaksu on varsin tyypillinen esimerkiksi urheiluun ja eläinharrastuksiin liittyvissä yhdistyksissä. Tuskin lienen ainoa, jota lievästi sanoen ketuttaisi saada jäsenmaksunsa vastineeksi lähinnä pelkkää vittuilua ja vastuunpakoilua. Moni äänestää siinä vaiheessa toki jaloillaan, mutta on kuitenkin harrastuksia, joissa lajiyhdistykseen kuuluminen on pakollista jotta voisi osallistua tiettyihin kilpailuihin tai muihin harrastukseen liittyviin tilaisuuksiin.

Minkälainen vamma on sellaisella ihmisellä, että hän tieten tahtoen haluaa tehtävän, jota hän ei kuitenkaan hoida tietäen vuorenvarmasti saavan jossain vaiheessa siitä vielä paskaa niskaan? Sen on pakko olla vamma, eihän kukaan täysissä järjissään oleva ihminen tekisi niin kun ei siitä edes rahaakaan saa?!

Ja itse asiassa, vaikka saisikin... Ihan sama kuvio tuntuu toistuvan työpaikoillakin. Hommista luistaessa ei tietenkään voi vedota harrastuspohjaan, mutta ainahan muita keinoja on. Valitellaan että pomo on paska, työkaverit on paskoja, tai että jopa koko työ on paska, mutta ei viitsitä edes vaivautua etsimään toista työpaikkaa - ei vaikka nykyisen työn palkka ei edes päätä huimaisi. Ja jos sattuisi niin satumaisesti, että toista työtä hopeatarjottimella nenän eteen kiikutetaan, niin se ei tietenkään kelpaa. Aina on maa jäässä tai kärsä kipeä. Yksi tällainen tyyppi riittää myrkyttämään kokonaisen osaston työilmapiirin varsinkin siinä vaiheessa, kun hän tuntee olonsa yksinäiseksi ja alkaa junailla osastolle uusia työntekijöitä - samanhenkisiä kavereitaan tai sukulaisiaan - tai yrittää aivopestä untuvikkoja kesäduunareita seurustelu-upseereikseen.

Onko tällaisilla ihmisillä jokin perverssi addiktio omaan kurjuuteensa? Mitä he saavuttavat rääkkäämällä itseään (ja muita)?  Mitä tällaiset ihmiset tekevät vapaa-aikanaan (yhdistysvelvoitteista luistamista ei lasketa)? Onko heillä oikeasti paha olla, vai tuhoavatko he omaa ja ennen kaikkea muiden elämää ihan silkkaa ilkeyttään? Onko näiden ihmisten vammalle olemassa joku nimi?

Mutta ennen kaikkea: Miten ihmeessä he onnistuvat ujuttamaan itsensä aina sellaiseen asemaan, jossa he aiheuttavat mahdollisimman paljon vahinkoa?

Daa daa, daa da daa da, kiitää alla autostrada

Vauva tuli kotiin eilen. Vauva on vuosimallia -86 oleva Lada 1200S, kilsoja mittarissa vajaa 70t, ei ruostetta, ei ongelmia. Täydellinen auto. Kulkee myös nimellä Rölli.

Rölli tuli meille keväällä 2003. Sen piti olla kesäauto, joka ostetaan niin halvalla, että jos siitä ei syksyllä muuten pääse eroon, niin kuskaus romikselle ei tuntuisi missään. Halpa se olikin. Noin 200 euroa upouusine talvirenkaineen, jotka trokattiin satasella pois.

Kun marraskuu alkoi kolkutella, oli tunne kuitenkin selkeä: eihän tällaista helmeä mihinkään trokailla. Niinpä Rölli muutti talveksi anopin autotalliin, ja nyt sillä ajetaan jo kolmatta kesää. Eikä ongelmia ole juuri ollut, vaikka vanhuksella ikää onkin.

Viime keväänä siitä tosin halkesi pyörijä, ja se sammui työpaikan ulkopuolelle. Apu oli onneksi lähellä, kollegoista löytyy taidokasta väkeä. Pyörijä uusittiin, samaten vähän johto-osastoa ja muuta pientä, varmuuden vuoksi. Kokonaiskustannukset olivat 34 euroa plus täytekakku kollegalle. Siinä osapuilleen kaikki mihin on joutunut rahaa upottamaan.

Kahden kesän aikana on tullut todistettua uudenuutukaisten työsuhde-merkkiautojen simahtelua ties mistä syystä milloinkin - ja matka tietokoneinsinöörin pakeille tuskin on ollut kertaakaan halpa keikka. Varaosatkaan eivät niihin välttämättä lähde pikkurahalla Hessumobiilista toisin kuin Ladaan.

Vaikka työkaverit hieman luksusedustusautolleni naureskelevatkin (Ladan ajaminen kysyy luonnetta), luottamukseni Rölliin on järkkymätön. Tänä keväänä sillä lähdetään Tanskaan asti - samalla kun töissä lyödään vetoa mihin kohtaan Ruotsia se sammuu. Ja ei muuten sammu! Sillä on jo edellisenä kahtena kesänä kierreskelty sellaisia lenkkejä Suomen maassa, että johan se olisi nikotellut jos eivät pitkät matkat vanhukselle sopisi.

Siispä vajaan kuukauden päästä lähdetään. Varasin viime yönä laivaliput Tukholmaan, eli nyt on todellinen lähtölaskenta alkanut. Olen kiertänyt puoli maailmaa, mutta koskaan ei ole kaukaisinkaan Kiina tuntunut näin jännittävältä ja vapauttavalta. Sillä automatkailussa olen aika lailla neitsyt. Omalla nelipyöräisellä en ole koskaan käväissyt maan rajojen ulkopuolella.

On vain yksi kohde joka kuuluu reissun "pakko mennä"-listaan (Legoland, mikäpä muu), mutta muuten matkaan kaavaillut kaksi viikkoa ovat autuaan avoimet. Vielä kun pakkaa messevän huvilateltan takakonttiin, niin ei luulisi olevan rajoittunut fiilis missään vaiheessa.

Matkasuunnitelmien vapaus yhdistettynä siihen, että tykkään ajamisesta aivan suunnattomasti, lupailevat todella hyvää. Vielä kun onnistuisi jotenkin pysymään housuissaan lähtöön asti. Laivalippujen osto nosti matkakuumeen viime yönä ennätyslukemiin.

Mammaaaaa, tuo tyyppi mua tuijottaa!

Lähiössäni on muutamakin kappale palvelutaloja vanhuksille ja vammaisille, ja he kuuluvat yleisesti katukuvaan varsinkin nyt, kun kevät on koittanut ja sää suosii huteramminkin tarpovien ja rullaavien ulkoilua. Luulisi siis, että he kuuluisivat korvieni välissä kalustoon siinä missä muutkin. Mutta ei.

En nimittäin osaa käyttäytyä vammaisten kanssa luontevasti vaikka kuinka haluaisin. En osaa auttaa, ellei pyydetä. En osaa edes kellonaikaa kertoa ilman että katseeni harhailee kysyjän otsan yläpuolelle, selän taakse tai omiin varpaisiini.

Taas hävetti kun matkalla töihin piipahdin kaupassa ja "autoin" kyynärsauvoilla konkannutta nuorehkoa, ilmeisesti cp-vammaista herraa ottamaan kastikepussipakkauksen kaupan ylähyllyltä.  Mies oli mukava, asiallinen, normaali (miksi ei olisi?), mutta siitä huolimatta en katsonut silmiin, hymyilin tekohymyä ja siirryin häntä autettuani tiiviin keskittyneesti tutkimaan viereisiä pähkinäpusseja, oman vaivautuneisuuteni kätketäkseni. Vasta kun herra oli siirtynyt seuraavalle käytävälle uskalsin lähteä liikkelle etsimään Fasupaloja.

En väitä ettenkö olisi sosiaalisesti rajoittunut, kuten suuri osa metrossa toistensa katseita välttelevistä suomalaisista. Mutta vammaisuus saa minut käyttäytymään totaalisen nolosti, vaikka takaraivossa järki huutaa kurkku suorana että mikä sua eukko vaivaa. Ja mikä minua sitten vaivaa? Toiseuden pelko? Perfektionistinen pakkomielle onnistuneesta informaatiovälitystilanteesta, jolle vastapuolen verbaalinen tai fyysinen rajoittuneisuus asettaa potentiaalisesti liian korkean epäonnistumisriskin? Ehkä.

Toisaalta. En tiedä onko kyseessä sukupolvijuttu vai mikä, mutta omassa lapsuudessani ensin tarhassa ja sitten koulussa harjoitettiin sen sorttista tapakasvatusta, joka saattaa olla juurtunut syvemmälle alitajuntaani kuin mitä olen osannut kuvitella. Ehkä meininki on tuttua muillekin: Ei saa tuijottaa ihmisiä. Varsinkaan ei saa tuijottaa vammaisia. Vammaisia ei saa missään nimessä loukata vammaisuutensa takia. Ajatelkaa aina mitä sanotte kun puhutte vammaisen kanssa, sillä he voivat helposti loukkaantua sellaisista asioista mistä terveet eivät.

On toki hienoa, että pienestä pitäen yritetään opettaa lapsia olemaan syrjimättä toisiaan ja huomioimaan muiden mahdolliset erityistarpeet. Se on kauniin sosiaalidemokraattista ja heleänruskeaa 70-lukulaisuutta kukkeimmillaan. Mutta pakostakin tulee mieleen, että vaikka tiettyjä asioita pitää lapsille yksinkertaistaa, sillä yksinkertaistamisella on rajansa - varsinkin jos lapsi on erityisen hyvä sisäistämään kaiken oppimansa.

Ja nyt en tuijota vammaisia, en edes salaa, sillä joku muu kuitenkin huomaisi että tuijotan vammaista. Toisaalta, en myöskään uskalla edes katsoa vammaista, jotta katsettani ei missään nimessä tulkittaisi tuijottamiseksi. Ajattelen aina mitä sanon vammaiselle, joten itse asiassa en koskaan uskalla sanoa juuri mitään jotta en vahingossakaan sanoisi mitään loukkaavaa. Koskaan en tehokkaan tapakasvatuksen ansiosta unohda olevani tekemisissä VAMMAISEN kanssa. En koskaan. Tämän takia minulla ei myöskään ole minkäänlaisia kunnollisia kontakteja vammaisiin - tilanteet eivät oman pöljyyteni takia koskaan pääse kehittymään niin pitkälle, että VAMMAINEN pääsisi vaatimaan minulta etten kohtelisi häntä kuin VAMMAISTA.

Väkisinkin siellä kaupan hyllyjen välissä mietitytti, että kumpi siinä tilanteessa loppujen lopuksi olikaan se vammainen.

Meta-aloitus?

"Kaikki blogaa, kirjoita säkin kun sulla on aina niin paljon sanottavaa!"

Blogi on vain hieman eri asia kuin baarin nurkkapöytä, kun on kolme kaljaa huivissa ja kaverit ympärillä. Se on jopa eri asia kuin nyyssit, joissa lurkkaajasta kirjoittajajaksi siirtyminen tapahtuu kuitenkin niin paljon luontevammin kuin blogatessa, vaikka lukijayleisön suuri bulkki on yhtä tuntematon kuin www-landiassakin. 

Koska mitäs teet, kun ei ole tarttua mihinkään valmiiseen, heittää herjaa jonkun muun aivoriihen tulokseen? Pitäisi synnyttää aivan itse - alusta - jotakin, jossa ei ole typerää "väkisin aloittamisen makua" (kuten nyt tässä) tai muuta näyttelemistä ja tärkeilyä. Pitäisi synnyttää jotakin ilman syytä, ei ole edes mitään x vuoden muuttoa maan ääriin, jota kommentoida, tai muuta luontevaa raportointitekosyytä.

Ainoa luonteva, mutta ei niin sisäsiisti, syy on oma ego. Onko sen myöntäminen rehellistä vai mahtailevaa? Ja mitä sitten? Pitäisikö tällä olla joku linja, suunta tai päämäärä? Haukkuisiko maailman typeryyttä ja ihmisten tyhmyyttä? Kommentoisiko arjen outouksia tai sen ankeuden tuottamaa ahdistusta? Mistä kirjoittaa ihminen, jolla on perhe, auto, antoisa työ, kivat työkaverit eikä penniäkään velkaa? (Tai paremminkin sanoen, mistä kirjoittaa sellainen ihminen niin, ettei se ole auttamatta aivan käsittämättömän tylsää - sanottavaahan on vaikka keittiön ikuisesta tiskivuoresta jos niikseen tulee.)

Mikä elämässä on mielenkiintoista? Kun katsoo blogien määrää, niin aika paljonkin, mutta kuka määrittelee mikä minun elämässäni on mielenkiintoista? En minä ainakaan, olen aivan lähellä omaa elämääni, enkä siis näe metsää puilta. Olen jopa huono arvioimaan muiden ihmisten elämän mielenkiintoisuutta, vaikka toisinaan olenkin heidän asioistaan jopa tuskastuttavan utelias kehtaamatta kuitenkaan millään lailla sitä myöntää tai tuoda asiaa rehellisesti julki.

Miten ihmeessä  määritän mielenkiintoisuuden, kun en osaa edes määrittää omia mieltymyksiäni, ainoastaan epämieltymyksiäni? Meneekö tämä metailuksi kunnes kyllästyn?

Toisaalta, lähden toukokuussa 20 vuotta vanhalla kantti-Ladalla Tanskaan. Ehkä tällä sittenkin on jokin tarkoitus.