Kevät on muka koittavinaan, mutta taivaalta pyryttää kamaa kuin kokkelipään paratiisissa. Missä kaikki tää lumi oli marraskuussa, kun sitä oikeasti tarvittiin? Tietenki taas talvi yllätti puoli Helsinkiä, ja muun muassa busseilta jäi vuoroja väliin tai olivat muuten myöhässä.
Duunikaveri lentää tänään lomalle Venetsiaan, ja olen niin kateellinen, että jos reissusta tulee yksikään humoristinen viesti, niin upotan kollegan työtuolin täyteen nastoja.
Onneksi pääsen ensi viikolla edes laivalle. Menen poikkeuksellisesti äidin kanssa. Ei olla äidin kanssa oltu yhdessä reissussa yli 15 vuoteen. Kun olin pieni, kierrettiin puoli maailmaa. Suurin osa maapisteistäni on hankittu alta 18-kesäisenä, suurimmaksi osaksi äidin ansiosta. Joukkoon mahtuu niin Kiinaa, Japania kuin Australiaakin.
Toisinaan tunnen olevani huono äiti, tai toivottoman keskiluokkainen, kun en ole onnistunut raahaamaan omaa lasta halki puolen maapallon. Tosin poika on vasta kahdeksan, eli eiköhän tässä aikaa vielä ole. Huonolta kuitenkin näyttää, jos jumitun ulkomaanreissusta toiseen suuntamaan lähinnä Pariisin Disneylandiin - niin, että pidän jopa visusti huolta siitä, etten käy edes lähellä itse Pariisin keskustaa.
Matkailu kuitenkin avartaa, varsinkin penskana, vaikka sitä ei silloin tajua. Se, että kotona on parasta ja muualla kaikki huonommin - tai täysin toisin päin - on loppujen lopuksi harhakuva joka meihin iskostuu jo aika pieninä. Tekee hyvää tutustua edes muuhun Eurooppaan ja ainakin alitajuisesti imeä itseensä tietoa siitä, millaista muualla on. Ja päätyä myöhemmin idealistiseksi kyynikkorelativistiksi (!), jolle kaikki on mansikkamustikkakeittoa.
Vaikka ei enää äidin kanssa minnekään Vanuatulle mentäisikään, niin itse se reissaaminen - jostain johonkin eteneminen - on kuitenkin kullan arvoista. Ja ihan eri tavalla jännää kuin ennen. Nyt olen minäkin aikuinen (paitsi eihän äitien silmissä lapset koskaan ole) ja kiinnostuksen kohteet alkavat olla paljon yhteneväisemmät kuin silloin, kun 24 vuoden ikäero oli 2/3 yhteenlasketuista ikävuosista.
Voin kuvitella äidin turhautuneisuuden esimerkiksi ollessamme selkäreppureissulla Saksassa. Olin tuolloin kahdeksanvuotias ja istuin nenä kiinni Sormusten herrassa läpi henkeäsalpaavan kauniin, Reinin laaksoa halkoneen junamatkan. Äiti yritti saada minua katsomaan maisemia, minä ärisin, että ei saa häiritä, Frodo sai juuri sormusaaveen miekasta Viimapäällä. Sittemmin olen lukenut Sormustarun moneen kertaan - olen suorastaan iloinen että leffojen ansiosta minun ei tarvitse lukea sitä enää ikinä - mutta sitä Reinin laaksoa ei enää saa takaisin. Damn.
Nyt, yli 25 vuotta myöhemmin, ikäeron kavennuttua 25 prosenttiin, äiti ja minä olemme kummatkin laiskanpulskeita ja mukavuudenhaluisia hyvän ruuan ja juoman ystäviä, jotka mieluummin istumme kahvilan terassilla katsomassa kuinka maailma lipuu ohitsemme, sen sijaan että tunkisimme itsemme kiireellä ja tohinalla ihmisvirtaan. Tai kyllähän mekin sinne tungemme, kunhan seuraavaan kahvilaan ei ole liian pitkä matka eikä tarvitse juosta. Ehtii paremmin katsella maisemiakin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti