Valoa kansalle, joka pimeydessä vaeltaa

Kesäaikaan siirtyminen syö sielua. Sinne menee tunti, ja kun herään, herään tukevasti iltapäivällä. Ja sitten, kun kesäaikaan tottuu, pahimpaan mahdolliseen aikaan syksyllä otetaan taas valoisaa aikaa iltapäivästä pois.

Kesäaikaa on vuodesta enemmän kuin ns. normaaliaikaa eli talviaikaa. Mutta kun katsoo miten täällä päin maailma makaa, niin kysyn joka ikinen vuosi itseltäni ja maailmalta (joka ei vastaa) minkä helvetin takia se, mikä meillä on olevinaan ns. kesäaika ei olekaan se normaaliaika? Ja sen sijaan, että syksyllä vedettäisiin kelloja taaksepäin, niin pikemminkin siirrettäisiin niitä tunnilla eteenpäin.

Koska se, mitä talvisin tarvitaan, on valoa nimenomaan iltapäivällä. Ei sellaiseen aikaan päivästä, jolloin kukaan ei ole sitä näkemässä. Joka tapauksessa keskellä pimeintä talvea töihin mennään kun on vielä pimeää. Mutta nykyisen käytännön takia pimeää on myös kun sieltä töistä pääsee pois. Miksi yritetään kinnata johonkin aamuun valoisia tunteja, kun niillä ei silloin kukaan tee mitään? Iltapäivällähän niitä tarvitaan, silloin kun ehkä on säälliseen aikaan päässyt töistä, ja olisi ehkä ihan pieni hetki jopa aikaa nauttia siitä, että näkee eteensä.

Pohjolan perukoilla pitäisi antaa piutpaut muun Euroopan aikakäytännöille, koska keskieurooppalainen vuorokauden kierto on täysin vertailukelvoton täkäläiseen ydintalveen.

Kirottu internetin tasapäistävä voima

Voiko näinä Spotifyn, Deezerin ja iTunesin aikoina käydä niin, ettei tällainen perustavis löydä tiettyä biisiä kuunneltavaksi saatika varsinkaan ostettavaksi?

Olen yrittänyt löytää jotain paikkaa, jossa voisin ihan levyn oston hinnalla uudistaa vanhan tuttavuuteni Jon Andersonin In the City of Angels -levyn kanssa. Koska kun haluan ylituotettua new age -huuhaakasaripoppia, haluan Jon Andersonia.

Ei löydy. Helvetti. Lisäksi kuuntelen näköjään peräti niin paskaa musiikkia, ettei sitä löytyisi edes warettamalla.

Pitääks tässä nyt muka oikeasti mennä johonkin levykauppaan? Hyi hitto. Eikä tollasta reliikkiä kuitenkaan olisi paitsi jostain tilattuna. Mut kun mä haluan mun new age -huuhaakasaripoppini nyt, enkä ensi kuussa!

Nettimusiikkipuljut on yksiä hemmetin Anttiloita kaikki.

Asiat ja ihmiset, Tukholma ja hiihtäjät

Aloin miettiä tuota toissa postaukseni kommenttilaatikkoon tullutta Sisar Meerin avautumista. Onkohan mahdollista, että nämä neuroottisesti ja vainoharhaisesti oman koskemattomuutensa perään huutelijat olisivat sitä samaa porukkaa, jotka suhtautuvat eri asioihin sen mukaan kuka sanoo ja tekee sen sijaan että mitä sanotaan ja tehdään.

Ihmisiähän on karkeasti ottaen kahta eri tyyppiä. Ne, jotka pääsääntöisesti osaavat pitää asiat asioina perinteiseen "asiat tappelevat, ei ihmiset"-tyyliin, ja sitten ne, joille ei mene mikään järkipuhe jakeluun, ellei sanojana ole ns. kiva ihminen - ja jotka toisaalta lankeavat myös kaiken maailman typeryyksiin, kun houkuttelijana on kiva ihminen.

Silloin kun asiat pidetään vailla nimiä tai muita distinktiivisiä tunnusmerkkejä, niin mistään idioottimaisuuksista puuskahtamisista ei periaatteessa itseään tunnista muuta kuin se idiotiaan sortunut ihminen itse - ja mahdollisesti idiotiaa todistaneet, välittömässä läheisyydessä olleet muut ihmiset.

Koska asiat pidetään vailla tunnusmerkkejä, puuskahtajat nimenomaan haluavat kiinnittää huomiota siihen idiotiaan periaatteellisena asiana - eli MITÄ tapahtui eikä suinkaan KUKA teki. Kuitenkin nämä itsensä tunnistajat vetävät hirveät herneet nenään vaikka vain he itse ja lähistöllä olleet voivat tunnistaa sen KUKAn, eli vahinko on tapahtunut jo silloin kun he itse idiotiaan sortuivat.

Toistaiseksi minulla on empiirisiä kokemuksia vain kourallisesta FB-statuksista tai blogaamisesta konottajia. He tosiaan ovat lähes kaikki niitä, joille on tärkeämpää kuka sanoo kuin se mitä sanotaan, mutta otanta on kuitenkin niin pieni, että en lähde yleistämään.

Mutta onko muilla samantyyppisiä kokemuksia?

Aijoo ja sit ihan muuta. Olin siellä Tukholmassa. Näin elämäni ensimmäisen hiihdon MC-osakilpailun... Tai sen lämmittelymeiningit. Kaupungissa jossa ei ollut lunta, aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja lämpöä oli yli viisi astetta plussaa. Mutta kyllä ne dorkat oli sinne lunta kärränneet. Urheilukansa on hullua. Tai, no, onhan tuollainen kuriositeettina ihan hauska. Keskellä stadia. Minimaalilla on kuva sieltä, en jaksa nyt purkaa omaa kännykkää, jossa mulla on tusina aivan samanlaista otosta.

Ainiin, ja olipas muuten poikkeuksellisen huonoa palvelua Silja Linella tällä kertaa. Olen jo tässä yli vuoden varsin ahkeran seilailun perusteella ollut sitä mieltä, että onpas siellä töissä järkiään mukavaa porukkaa ja hyvä meininki. Tämä kerta oli aivan yllättävä yleisessä nuivuudessaan. Ainoastaan peräpubin baarimikko ja taxfreen myyjä olivat pidäkkeettömän ystävällisiä ja rentoja.

Kaikkein tympein kohtelu tuli vastaan El Capitan -raflassa, jossa ensimmäisestä tarjoilijasta ei ottanut millään selvää ymmärtääkö puhetta lainkaan. Eikä ilmeisesti ymmärtänytkään, koska toive saada karitsa ilman siihen kuulunutta chilikastiketta (koska siinä on chiliä) ei ilmeisesti mennyt keittiöön asti. Kun asiasta huomautettiin, seuraava tarjoilija yritti ensin lähes painostaa syömään annoksen kastikkeen kanssa, koska siinä on vain vähän chiliä, ennen kuin keittiöstä kokki karjaisi että saa sen ilmankin sitä kastiketta. Laskua pyytäessä kolmas tarjoilija toistaa tuovansa "laskut", jolloin korjaamme että "lasku". Saamme silti erilliset laskut. Tämä tarjoilija sentään jopa tajuaa pyytää anteeksi mokaansa.

Laiva oli lähes tyhjä, ravintolassa oli kourallinen ihmisiä. Kiireen piikkiin ei todellakaan pysty mitään nuivuutta panemaan. Aika ihmeellistä, ja tulikin mieleen, että leijuuko Silja-Tallinkilla jotkut YT:n uhat päällä kun laivahenkilökunta oli lähes järkiään jotenkin oudon kireänä.

Sun ja mun asia

Ei siitä ole pitkäkään aika, kun kiersi surkuhupaisa uutinen brittitytöstä joka oli saanut potkut töistään, koska oli Facebookissa todennut statuksessaan että töissä on tylsää.

Aina välillä suomalaisissa ympyröissä viriää keskustelu siitä, että onko esimerkiksi huonoista oloista ja omasta työahdistuksestaan puhuminen blogissa, Facebookissa tai vastaavassa veren kaivamista nenästä tai suorastaan rikollista? Esimerkiksi noin vuosi sitten viimeksi yksi oma tuttu sai noottia, kun kertoi Facebook-statuksissaan käyneensä juhlimassa. Se oli kuulemma paha juttu, koska hänen kontaktinsa tiesivät missä hän oli töissä. Meininki jatkuu varmaan monissa firmoissa tänäkin päivänä.

Uusin trendi lienee luottamuksellisuuden rikkominen. Eli rikkoo muka työpaikkasalassapitoa jos kertoo nimiä mainitsematta tai yksilöimättä muuten, että vituttaa kun kollegat on perseestä. Tai pohtii ammatin käytännön puolen ongelmakohtia, jotka ovat samat jokaisella saman alan työpaikalla. Tai ilmaisee ahdistusta, jos on ollut YT:t tai YT:n uhka.

Pitemmän päälle tuntuu, että ihmisten blogaaminen muista kuin niistä kutimistaan ja lemmikkimarsuistaan vittuttaa etenkin sellaisia työnjohdollisia tahoja, jotka tietävät perseilevänsä ja kyykyttävänsä muita ihan tahallaan eivätkä aina tyydy edes omiin alaisiinsa. Harrastuksen jatkehan on siis hyvin luontevasti ihmisten kyttääminen sosiaalisissa verkostoissa. 

Näkisin että työpaikkakiusaamistahan se viime kädessä on, eikä tuollaisessa tapauksessa varmaan edes vahingossa tapahtuvaa sellaista. Varsinkin kun sosiaalisen verkostoitumisen mahdollistavia palveluita syntyy tällä hetkellä kuin sieniä sateella, niin onhan tämä maailma varsinaisessa murroksessa ja se varmaan ahdistaa kaikkia vanhaan maailmaan ankkuroituneita jääriä, jotka ovat imeneet auktoriteettikäsityksensä armeijasta tai tyttökodista.

Ennen paha olo kerrottiin vain aviopuolisolle ja lähimmille ystäville, nyt se toitotetaan puolelle maailmalle. Se on varmaan todella ahdistavaa niille vallastaan epävarmoille kiusaajatyypeille, joiden teot eivät enää pysy piilossa, vaikka intimiteettisuojaa muuten kunnioitettaisiinkin.

Onko teille kolmelle lukijalleni tullut viime aikoina vastaan, että FB-/Jaiku-/Qaiku-/Twitter-/blogimaailmoissanne ei saisi puhua töistä muuhun kuin kivaan sävyyn, tai ei mielellään ollenkaan?

Ja näin hylättiin julkinen terveydenhuolto

Perjantaina iski kurkkukipu, joka äityi lauantaina nielemisvaikeuksiksi. Tänä aamuna leuan alla oli tennispallo, ja suun sai hädin tuskin auki aamiaisleivän syöntiä varten.

Totesinpa, että mitä tässä kärvistelemään, nyt mennään yksityiselle, eikä lähdetä mihinkään Malmille tai odoteta aamun työarvauskeskusaikoja. Siispä menin Mehiläiseen. Soitin jo etukäteen ja sain ihan oman ajan. Luksusta.

Ei tarvinnut tuskastellen odotella tuntitolkulla ja miettiä jo etukäteen strategiaa jolla lääkäri ottaa vaivan vakavasti, eikä vain arvaile summan mutikassa oman päänsä mukaan miltä musta tuntuu päästäkseen minusta viidessä minuutissa eroon.

Kun on tottunut siihen, mitä meno terveyskeskuksissa ja jopa työterveyslääkärillä on, niin tuntuu että se 170 euroa joka lääkärikäyntiin upposi oli jokaisen sentin väärtti. Raha upposi upean, iloisen ja asiallisen lääkärin tapaamiseen, itsestään selvään eikä ruinaamalla ruinattuun laboratoriokäyntiin (tulokset alle tunnissa) ja - mikä tärkeintä - vakavasti otetuksi tulemisen tunteeseen.

Lääkäri toki häkeltyi hieman, kun kerroin ettei minulla koskaan ole ollut angiinaa (mikä on yleisin syy tällaiselle), joten tuskin nytkään, mutta ei ryhtynyt pätemään ja tunkemaan mitään vääriä troppeja turhaan, mikä varmaan olisi julkisella puolella tapahtunut puoliväkisin.

Jos nyt satun tarvitsemaan lääkäriä noin kerran kolmessa vuodessa jatkossakin, niin 170 euron sijoitus ei vajaalla 1400 päivällä jaettuna ole loppujen lopuksi kovin paha sijoitus.

Sylkirauhasen tulehdus se vain oli. Nyt sitten syödään naminappeja 10 päivää. Nom nom nom.

Rullaati rullaati

Tekopyhyys on olennainen osa elämää.

Saan pieniä raivareita joka kerran kun käyn työpaikan vessassa, niin että vessapaperirulla on kulutettu loppuun. Sen sijaan että oltaisiin otettu vanha pahvirulla veke ja laitettu kädenojennuksen päässä sijaitseva uusi täysi rulla paikalleen, niin tyhjä hylsy on jätetty pidikkeeseen ja aukaistu uusi rulla lojuu lattialla sen alla tai käsisuihkun hanan päällä.

Kuinka hel-vetin vaikeaa on ottaa vanha rulla pois pidikkeestä ja vaihtaa se uusi tilalle?

 

Aika vaikeaa, koska en minä sitä koskaan kotona jaksa tehdä.

Earth wants to kill us

Tää häiskä on aivan hulvaton. Pätkä on puolituntinen, mutta jos on yhtään kiinnostunut siitä millä tavoilla universumi yrittää tappaa meidät, maapallosta puhumattakaan, niin erittäin katsomisen arvoiset 31 minuuttia. Miksi mun luonnontieteen opettajat ei olleet näin kiinnostavia?

Neil DeGrasse Tyson: Death by Black Hole.

Kiitos tästä Alcestelle, joka pelasti jälleen päiväni.

Katsokaa myös Myytinmurtajien Adam Savagen ihanan intohimoinen vartin pätkä pakkomielteistä ja etenkin Maltan haukasta. Ihana mies, eikä ihme että tarttee välillä pikkuleivän. Toivottavasti saa myös paljon piparia.

Katso maisemaa

Kevät on muka koittavinaan, mutta taivaalta pyryttää kamaa kuin kokkelipään paratiisissa. Missä kaikki tää lumi oli marraskuussa, kun sitä oikeasti tarvittiin? Tietenki taas talvi yllätti puoli Helsinkiä, ja muun muassa busseilta jäi vuoroja väliin tai olivat muuten myöhässä.

Duunikaveri lentää tänään lomalle Venetsiaan, ja olen niin kateellinen, että jos reissusta tulee yksikään humoristinen viesti, niin upotan kollegan työtuolin täyteen nastoja.

Onneksi pääsen ensi viikolla edes laivalle. Menen poikkeuksellisesti äidin kanssa. Ei olla äidin kanssa oltu yhdessä reissussa yli 15 vuoteen. Kun olin pieni, kierrettiin puoli maailmaa. Suurin osa maapisteistäni on hankittu alta 18-kesäisenä, suurimmaksi osaksi äidin ansiosta. Joukkoon mahtuu niin Kiinaa, Japania kuin Australiaakin.

Toisinaan tunnen olevani huono äiti, tai toivottoman keskiluokkainen, kun en ole onnistunut raahaamaan omaa lasta halki puolen maapallon. Tosin poika on vasta kahdeksan, eli eiköhän tässä aikaa vielä ole. Huonolta kuitenkin näyttää, jos jumitun ulkomaanreissusta toiseen suuntamaan lähinnä Pariisin Disneylandiin - niin, että pidän jopa visusti huolta siitä, etten käy edes lähellä itse Pariisin keskustaa.

Matkailu kuitenkin avartaa, varsinkin penskana, vaikka sitä ei silloin tajua. Se, että kotona on parasta ja muualla kaikki huonommin - tai täysin toisin päin - on loppujen lopuksi harhakuva joka meihin iskostuu jo aika pieninä. Tekee hyvää tutustua edes muuhun Eurooppaan ja ainakin alitajuisesti imeä itseensä tietoa siitä, millaista muualla on. Ja päätyä myöhemmin idealistiseksi kyynikkorelativistiksi (!), jolle kaikki on mansikkamustikkakeittoa.

Vaikka ei enää äidin kanssa minnekään Vanuatulle mentäisikään, niin itse se reissaaminen - jostain johonkin eteneminen - on kuitenkin kullan arvoista. Ja ihan eri tavalla jännää kuin ennen. Nyt olen minäkin aikuinen (paitsi eihän äitien silmissä lapset koskaan ole) ja kiinnostuksen kohteet alkavat olla paljon yhteneväisemmät kuin silloin, kun 24 vuoden ikäero oli 2/3 yhteenlasketuista ikävuosista.

Voin kuvitella äidin turhautuneisuuden esimerkiksi ollessamme selkäreppureissulla Saksassa. Olin tuolloin kahdeksanvuotias ja istuin nenä kiinni Sormusten herrassa läpi henkeäsalpaavan kauniin, Reinin laaksoa halkoneen junamatkan. Äiti yritti saada minua katsomaan maisemia, minä ärisin, että ei saa häiritä, Frodo sai juuri sormusaaveen miekasta Viimapäällä. Sittemmin olen lukenut Sormustarun moneen kertaan - olen suorastaan iloinen että leffojen ansiosta minun ei tarvitse lukea sitä enää ikinä - mutta sitä Reinin laaksoa ei enää saa takaisin. Damn.

Nyt, yli 25 vuotta myöhemmin, ikäeron kavennuttua 25 prosenttiin, äiti ja minä olemme kummatkin laiskanpulskeita ja mukavuudenhaluisia hyvän ruuan ja juoman ystäviä, jotka mieluummin istumme kahvilan terassilla katsomassa kuinka maailma lipuu ohitsemme, sen sijaan että tunkisimme itsemme kiireellä ja tohinalla ihmisvirtaan. Tai kyllähän mekin sinne tungemme, kunhan seuraavaan kahvilaan ei ole liian pitkä matka eikä tarvitse juosta. Ehtii paremmin katsella maisemiakin.

Blood and gore

Vietin sitten eilen kolmisen varttia metrotunnelissa. Oli Sörnäisten asemalla joku onneton taantuman uhri päättänyt päättää päivänsä. Tämä on elämäni toinen kerta, kun istun tuubissa jota käytetään itsemurhavälineenä. Edellisestä kerrasta lienee sellainen viitisentoista vuotta aikaa, ja se oli ulkoilman puolella.

Tällä kertaa viimeinen vaunu, jossa olin, jäi tunneliin niin, että kaikki mitä pelastuslaitoksen sedät ja tädit + poliisit puhuivat toisilleen ja radiopuhelimiinsa kuului erinomaisesti tunnelin akustiikan vahvistaman myös sisätiloihin. Kliinistä meininkiä, mutta sinänsä ihan kiinnostavaa miten pitkältä matkalta palasia keräillään. Tai etsitään. Ilmeisesti tyyppi oli raahautunut telien alta, jos ymmärsin puheenpalaset oikein.

Koko odottelun ajan minulla oli aivan hirveä vessahätä, joten piti keskittä huomio jo senkin takia kaikkeen mitä tapahtuu, ettei tule pisut housuun. Vastapäätä istuva täti katsoi todella pahasti, kun ääneen pohdiskelin ammattilaisten puuhia ja spekuloin raadon leviämispotentiaalia.

Toisaalta, urbaanin hillittyä ja morbidia se oli meininki muuallakin vaunussa. Kaikilla oli siinä mielessä hyvät tavat, ettei kuulunut kiroilua siitä, että pitää jonkun onnettoman takia odotella (tosin varmaan sitä moni kuitenkin ainakin ajatteli, muun muassa minä vessahätäinen). Mutta leppoisaa keskustelua käytiin muun muassa ainakin siitä kuinka paljon näitä vuodessa tapahtuu ja mikähän mahtaa olla koko Helsingin metron historian ruumisluku tähän mennessä - kirvestappajat poislukien.

Pois meidät päästettiin lopulta vain vaunun etupäästä. Sisälläni asustava toljottelija kirosi, etten päässyt vilkaisemaan junan takaosan suuntaan. Kyllä odottelu olisi edes pienellä splätterillä pitänyt palkita.

Narinaa

Mun inttternettsissä on ihan tylsää, eikä kukaan viihdytä mua.

Mies pelaa GTA:n lisäosaa, eikä yhtään huomioi, että oikeastaan ois mun vuoro pelata ja ignoroida kaikkia muita.

Kyllä on työläisnaisen maanantai-ilta kurja, varsinkin sosiaalisesti aktiivisen viikonlopun jälkeen.

Oikeastihan voisin nähdä vaivaa viihtymisen eteen, mutta olo on kuin koiralauman jäsenellä: huvitukseksi kelpaa vain se luu, jota jo se lauman toinen jäsen jäystää, riippumatta siitä, että omissa kätköissä on luita kokonainen golgatallinen.

Dagen efter

Lauantai-ilta oli mitä mainioin. Tämä päivä sen sijaan on ollut kovin kovin hidas, ja tarve syödä rasvaa ja sokeria on ollut kova. Rakkautta ja halauksia kaikille illan osallistujille. Harmikseni jumituin taas eri pöytiin niin, etten varmaan tavannut oikeasti puoliakaan paikalla olleista. Mikä saattaa olla lievästi noloa, jos on muka olevinaan "emäntä".

Marilta löytyy itse asiassa hyvinkin pätevä selvitys illan vaiheista, kiitos siitä.

Ihan vinkkinä, hernesoppa on oivallinen dagen efter -ruoka.