Oli se kyllä

Oli se. Se oli. Kaiken sen odottamisen arvoista. (Niin siis Rush, jos ei ole käynyt aiemmin selväksi. :-) Kolme tuntia parhautta. Ja parhaimmillaan mitä tykitystä. Varsinkin uuden levyn instrumentaalit on tarkoitettu kuunneltavaksi juuri näin.

Kansa vaikutti ensin suorastaan lamaantuneelta. Tuskin oli tyrmistyksestä, vaan ehkäpä samasta kuin minäkin. Olin suu virneessä jähmettyneenä paikalleni puhtaasti siitä ilosta, että siinä ne vihdoin ovat, ja saatana että kuulostavat hyvältä.

Lisäksi tuli se hetkellinen syvä nostalgian tunne. Itse asiassa hyvin odottamattomalla hetkellä. Kun vietin villeintä nuoruuttani, Roll the Bones -levy oli juuri ilmestynyt. Kaveriporukan muusikot hieman naureskelivat "nolouksille" kuten itse nimibiisille. Mutta sitä levyä soitettiin paljon yöllisillä autoreissuilla ei-mihinkään, ja olin niihin aikoihin niin onnellinen, että olen tajunnut sen vasta jälkeenpäin.

Kun Dreamline sitten pärähti soimaan, oli tippa tulla vanhan linssiin. Siinä oli jotain samaan aikaan hyvin kaunista - ja ironista. Keski-ikäistyvät mammat ja papat kuuntelevat hartaana, kun vanhat papat soittavat nuoruuden kuolemattomuuden hetkistä.

When we are young
Wandering the face of the earth
Wondering what our dreams might be worth
Learning that we're only immortal --
For a limited time

Kornia, mutta niin totta. Ja kivaa.

Kiitos.

Ajattelemattomat työkaverit!

Tiedät Facebookaavasi päivisin liikaa, kun ärsyynnyt suunnattomasti työkaverin häiritessä sinua työasialla kesken Bistro Kampissa -kilpasarjan osallistumiskuvan teon. Eikö se piru näe, että on tärkeä asia menossa!

Ei enää kuppi nurin

Vuoden verran kateissa ollut The Daily Show -kahvimukini löytyi toimiston tiskikaapista! Ihmeiden aika ei ole ohi.

Ihan hyvin hillottu siltä joka se on vienyt, olen koko vuoden halunnut hirttää mukivarkaan. Mutta nyt pidän huolen siitä, että sitä ei enää siivooja vie pöydältäni ja aiheuta siisteysvimmassaan mukille uutta riskiä joutua vääriin käsiin.

Ylipäätänsä en käsitä, että kun tuo keittiön kaappi on täynnä teema-astiaston geneerisiä kahvkuppeja, niin miksi pitää viedä kuppi, josta näkee päältä, että se kuuluu jollekulle?

Hoidon tarpeessa?

Näin yöllä unta siitä, että olin joutunut BB-taloon.

Suurin huoli koko ajan oli, että töissä ei tiedetty että olen siellä. Tai että nyt tietävät kun toki näkevät telkkarista ja saavat raivarin ja antavat potkut, kun mitään etukäteen varoittamatta noin teen. Vaikka en ollut etukäteen edes sinne mitenkään hakenut. Vaan olin Facebookissa vastannut kyselyyn, jossa piti laittaa järjestykseen reality-sarjoja sen mukaan, että mihin menisin mieluiten. Ja sitten yhtäkkiä tulee soitto, että sun on nyt tultava Espooseen.

Samaan aikaan BB-taloon tuli myös hirveä määrä entisiä koulukavereita. Naureskeltiin, että tämä on ihan yläaste-BB, eikä noilla vanhoilla asukkailla ole mitään mahdollisuuksia. Varsinkin kun katsottiin että meillä on etu siinä, että Sami Aaltonen oli vaihdettu yhteen yläasteen suosikkiopettajistamme.

En kyllä käsitä, että mitä Heka siellä talossa teki, sehän oli jo kertaalleen äänestetty ulos. Mutta sekin oli kuulemma käynyt samaa koulua kuin me, vaikka ei puhunut sanaakaan ruotsia. Paitsi harrastuksena.

Aivopieru

Mä kyllä emppaan näitä hoitajia ja muita. Mutta yhtä asiaa mä en ymmärrä: pitäis siis saada paljon lisää rahaa, kun muuten ei tuu toimeen. Mutta silti on varaa irtisanoutua jos ei sitä rahaa saa. Anteeks?

Tiiän et oon tyhmä, mut jotenkin mun logiikkani sanois että jos en tuu toimeen nykyisellä palkalla, niin en mä kyllä sitten tule toimeen ilman palkkaakaan.

I poke therefore I care

Työkaveri tänään naureskeli, että nykyään kun tapaa ihmisiä, niin ensimmäisiä kysymyksiä on "oletko Facebookissa?"

Kieltämättä ryntäys on ollut kova tässä syksyn aikana. Olen löytänyt Facebookin kätköistä ihmisiä, joiden en olisi ikinä kuvitellut lärväkirjaan haksahtavan. Olen myös löytänyt todella vanhoja vanhoja tuttuja aina peruskouluajoilta asti. En yhtään enää ihmettelisi, vaikka jossain vaiheessa vastaan astelisi ihan lapsuusajalta pihapiirin kersoja.

Se on itse asiassa todella mukavaa. Ilmaan on jo heitetty ajatus yläasteen luokkakokouksesta - yläasteen päättymisestä tulee ensi vuonna se 20 vuotta.

Tuskin minulla on enää kovinkaan paljon yhteistä ihmisten kanssa, jotka
tunsin joskus teininä ja joita en ole nähnyt 20 vuoteen. Voin kuvitella että mahdollinen luokkakokouskin menee sellaisessa ehkä pikkaisen vaivautuneessa toisten kersamäärien ja mahdollisten luokan mustien lampaiden päivittelyssä - kunnes ollaan riittävän humalassa ja aletaan puhua universaalia söshötyshtä.

Siitä huolimatta, Facebookissa on kiva kun ne ihmiset ovat siinä. Ovat olemassa - melkein kosketettavissa. Ja ainahan niitä voi välillä tökkiä tuttavallisesti. Moi moi, poke poke!

Kun miettii tätä villitystä ja kansainvaellusta Facebookin lelujen ääreen, missä vaiheessa "oletko Facebookissa"-kysymys menettää täysin merkityksensä? Missä vaiheessa sen kysyminen olisi yhtä hassua kuin kysyä "oletko puhelinluettelossa"?

Itse asiassa se puhelinluettelo ei enää edes ole kovin itsestäänselvä juttu. Minä en ainakaan ole siellä. Entä te?

En vain osaa!

Toisinaan sitä miettii, että onko vain huono, vai onko peli epäreilu.

Rakas nemesikseni, Guitar Hero ottaa minua pannuun. Olen jo lopulta kehittynyt niin, että olen siirtynyt tasolle hard. Hyllystä löytyy sekä alkuperäinen GH että sitten tämä Rocks the 80's -painos, ja kummassakin sama ongelma. Hieman yli keskivaiheen päädytään rykelmään biisejä, joista kaikki pitää päästä läpi voidakseen siirtyä seuravaan ryppääseen, ja siellä on se yksi pikku paskiainen joka ei vain taivu. GH:ssa se on QOTSA:n No One Knows, kasarissa The Romanticsin What I Like About You.

Muuten en varmaan valittaisi, mutta kun kummatkin ovat täysin epäsuhdassa muuhun hard-tarjontaan. Koska easy-tasolla kertaalleen kaikki biisit avattuaan koko repertuaaria voi soittaa quick playssa millä vaikeustasolla vain, on aukottomasti osoitettavissa, että ilman edellämainittuja pikkupaskiaisia soittaisin itseni hardilla loistokkaasti viimeiseen biisirypäkseen asti ennen kuin alkaa mennä sormi suuhun. Miten helvetissä muka joku Billy Squierin lällybiisi Lonely Is the Night on muka vaikeampi? Ei ikinä oo! Ei varmasti öö bigin tö bigin!

Pitäisi varmaan hankkia ylimääräinen kitara, niin voisi paiskoa tuota yhtä lattiaan kun alkaa turhauttaa. Melkein teki jo mieli. Kyllä on virtuaalimusikantin elämä turhauttavaa.

Toisaalta virtuaalimunani kasvoi ainakin puoli metriä kun tykitin Anthraxin Caught in the Moshin hardilla läpi. Seuraavaksi teen sen alasti. Korkokengät jalassa.

Jotta ihmiset voisivat puhua toisilleen...

Sieltä sitä tulee. Höttöä. Märkää rättiä päin pläsiä. Kylmäklähmeää riepua, joka löytää helposti tiensä sateenvarjon allekin - vaikka ei edes tuulisi. Tosin Punavuoressa tuulee aina. Rännäksikin tuota mönjää kai kutsutaan.

Psykologisesti ottaen on maailman fiksuin juttu luopua autosta juuri syksyn karuimman ajan kynnyksellä. Vain vaivoin sain vitutuksen kuriin tapittamalla tiukasti Stargåtea kännykästä koko työmatkan. Näin vuoden käytön jälkeen on sanottava, että tuo eurolla hankittu SE w850i on ollut parhaimpia puhelinhankintojani varmaan koko sinä aikana kun minulla joku kännykän tapainen vehje on ollut. Pikkuveljensä w550i ei sekään ollut huono, jos kykenee elämään kiinteän muistimäärän kanssa. Se palvelee nyt hyvin Miestä, ja on tietysti kätevää, että perheellä on teknisesti yhteensopivat puhelimet.

Viime vuosina kännyköitä on kertynyt varastoon aikamoinen pino. Siinä missä meillä varastotilat ja nurkat ovat täynnä tietokoneiden luurankoja viimeisen 20 vuoden ajalta, hyllyihin ja laatikoihin on alkanut kertyä vanhoja puhelimia. Melkein kaikki olisivat käyttökelpoisia (paitsi vanha Ringo), koska vaikka on kaiken mailman 3G:tä ja muuta höhää, niin uudet simmit toimivat vanhoissa räysköissäkin edelleen ja matkapuhelinverkossakin vain ladataan uutta tekniikka vanhan päälle niin, että se vanhakin vielä toimii.

Ei vain kykene heittämään pois tavaraa, jossa ei ole mitään vikaa. On ehkä korkea aikakin, että Lapsi aloittaa ensi vuonna koulun. Koska se tarkoittaa, että poitsulle on käytännössä pakko hankkia oma puhelin. Eli pääsen hiljaksiin eroon vanhoista puhelinvarastoistani antamalla ne pojalle.

Tai sitten en. Hälyttävää miten trenditietoisia jo tuollaiset kuusivuotiaat ovat, kun on kyse kodinelektroniikasta ja matkaviestimistä. Pitää olla kameraa ja soitinta, pitää olla pelejä.

Vanhan Nokia 3510i:n alustava tarjoaminen sai minut kokemaan toistaiseksi yhden niistä harvoista mutta tulevaisuudessa varmaan reippaasti lisääntyvistä kalkkishetkistäni.

Siinä välkkyy kivasti valot kun se soi, ja siinä on värinäyttökin, markkinoin minä. Lapsi katsoi minua paljon puhuvalla ilmeellä, sai kyllä kohteliaana poikana puristettua hymyn. Tunsin itseni huijariksi. Yritin vedota kestävyyteen ja hyvän kokoisiin näppäimiin. Ennen kuin olin edes lopettanut lauseeni, tajusin että myyntipuhe toimisi ehkä kuusikymppiseen äitiini, mutta ei kuusivuotiaaseen lapseeni.

No, sitten olisi tämä äidin vanha N-Gage (note to self: älä käytä sanaa vanha yrittäessäsi kaupata lapselle vanhoja tavaroitasi), yritin kierona. Itsekseni ajattelin, että haa, tätä se ei voi vastustaa: minulla on sille sitä paitsi noita pelejä aika paljon. Siinä on jopa kunnon Worms!

Pojan ilme muuttui kiinnostuneeksi, hymy muuttui säälivästä innostuneeksi, olin jo voitostani varma, kunnes huomasi suustani putoilevan: "siinä on tosi hyvän tuntuinen näppis, ja se kestää kolhujakin aika hyvin." Se siitä erävoitosta. Ilmeisesti lapset imevät jo äidinmaidossa epäluulon kaikkea sitä kohtaan, jota vanhemmat kuvaavat järkeväksi ja käytännölliseksi.

Syytän markkinavoimia. Paskat. Syytän itseäni. Miten voi kasvattaa lapsestaan askeettisen viherpiipertäjän, jos itse istuu joka viikko OnOffin ja Gigantin mainosläystäkkeiden ääressä kuolaamassa milloin mitäkin.

Salarakkaat

Ja siellä kaikilla oli niin mukavaa...

Kiitos kaikki rakkaat ihmiset, tutut, tuntemattomat ja uudet tutut! Luftissa oli aivan hurjan hauskaa, keskustelut olivat kiinnostavia - vähintäänkin hauskoja, tapasin uusia todella mukavia ihmisiä ja nyt ihmettelen, että oliko seura todella niin juovuttavaa ja upeaa, että tiukan budjetin minulle mahdollistavat neljä tuoppia olutta onnistuvat aiheuttamaan näin huikean päänsäryn ja heikotuksen. No, elopaino ei ole mitä ennen, ja viikko on ollut henkisesti rankahko. Mutta olen Visukinttu-Jarkon sanoin sentään vielä vasta vain keski-ikää lähestyvä! Eli siis nuori. Huh.

Toisaalta rankan viikon jälkeen olikin niin suloisen ihanaa keskustella kaikesta maan ja taivaan välillä. Esimerkiksi Schizo-Jannen kanssa blogaamisen merkityksestä niin globaalilla tasolla kuin blogaajien perheitä ajatellen - sadan vuoden päästä historia ei ole enää miehistä voittajien historiaa. Jos tämän päivän blogaajat jatkavat blogaamistaan tavalla tai toisella läpi koko elämänsä, sadan vuoden päästä lapsemme, lapsenlapsemme ja heidän lapsensa tuntevat meidät paljon paremmin kuin mitä me tunnemme vanhempiamme, isovanhempiamme ja heidän vanhempiaan. Ihmiskunnan muisti vahvistuu.

Ei, keskustelu ei ollut silti vakava. Ja hyvin luontevasti siirryimme juttelemaan peleistä, pelaamisesta ja tulevasta Rock Band -pelistä. Blogaajien pitää siinä vaiheessa ehdottomasti perustaa oma bändi!

Saarikon Janne jaksoi muutamaankin kerran illan aikana ihmetellä miten ehdin tehdä vuorokauden aikana kaiken sen minkä vaikutan tekeväni. Varsinkin näin BB 24/7:n aikaan. Heitin vitsinä, että menen viideltä aamuisin nukkumaan. Kauhistukseksi on todettava näin tarkemmin asiaa ajateltuani, että sehän on oikeasti totta. En enää oikeasti ihmettele miksi vain neljä tuoppia aiheuttaa tällaisen olon. No, minulla on myös apujoukot BB:n katsomista varten, että hyvinhän tässä ehtii.

Uusista tuttavuuksista eniten juttelin Satujatarin mukanaan tuoman ruokablogaajan (Kulinaarimurujako se oli?) kanssa, ja juttelimme sydämemme kyllydestä muun muassa BB:stä ja Lost-sarjasta. Sauli voittaa!

Tämän lisäksi muistan yrittäneeni vahvistaa Visukinttu-Jarkon miehisyyttä epämääräisin keinoin ja pyrkineeni argumentoimaan loogisesti haparoivin sanakääntein ettei Jarkko ole objekti. (Hah!) Lisäksi käpälöin tahmaisilla tassuillani myös Junista. Hei pojat, te nyt vain olette niin halattavia! Halaaminen pidentää ikää. Olen ehkä myös katsonut liikaa BB:tä.

Oonkohan mä tehnyt jotain muutakin hölmöä? Oikeasti tämän päänsäryn ansiosta on lievä morkkis. Haluan kuitenkin kiittää kovasti alkuunpanevia voimia Marinadia ja Schizo-Jannea kaikesta asioiden koordinoinnista. Myös paikkavalinta oli mielestäni todella hyvä, Luft oli kiva uusi tuttavuus jossa saatan piipahtaa toistekin. Jännää että tuollainen paikka on nimenomaan Kalliossa, kun on tottunut näkemään tuollaisia lähinnä keskusta-Punavuori-akselilla.

Lisäksi suuri kiitos Sun Äidille, joka on jälleen kerran suorittanut blogosfäärillisen hyötyteon ja tehnyt listan paikallolijoista. On luvannut myöhemmin kertoa jopa puhutuista aiheistakin, mikä on tällaisen illanjälkeisaamutokkurassa olijan mielestä todella ystävällinen teko!

Kiitos myös Kauralle, Zepalle, Elma-tädille, Lostikselle, Nikelle, Veeralle, Pörrölle, Sedikselle, Kirsille ja ties kenelle muulle vielä, joiden kanssa ehdin jutella aivan liian vähän tai en lainkaan. Minhiä jäin kovasti kaipaamaan. Ja mun vieressä istui muun muassa blogaamisen hisotriallisesta merkityksestä keskustellessa taas se kiva poika, jonka olin nähnyt ennenkin. Ja jolla oli nimikin rinnuksissa. Ja silti se unohtuu multa joka kerta.

And then there were six

Tekee mieli yrjötä. On niin paska fiilis. Kai sitä pitäisi olla iloinen siitä, että itse jää töihin. Mutta kun valtaosa muista lähtee ja avokonttori autioituu, niin ei osaa kuin tuijottaa ikkunasta ulos mykkänä tippa linssissä.

Tällä hetkellä suhtaudun todella kyynisesti, suorastaan vihamielisesti esimerkiksi suuren osan ajastani syöviin BB-talolaisiin, jotka sunnuntaisin vuolaasti kyynelehtien saattelevat viikon tai pari tuntemiaan ihmisiä ulos talosta. Ihan bullshittiä. En osaa itkeä kenenkään nähden edes ihmisiä, jotka ovat olleet osa työperäistä perhettäni useita vuosia ja jotka ovat oikeasti minulle hyvin tärkeitä. Nekin, joiden kanssa ei aina synkkaa niin kuin pitäisi. Nekin, joiden kanssa ei ehkä eroa hyvissä väleissä.

Tietenkin jää myös huono omatunto siitä, että niin harvalle osaa sanoa edes normaalina arkena oikeat sanat. Saatika tilanteissa, joissa ne oikeat sanat pitäisi osata sanoa. Olen juuri niin pönttö, että varmaan parhaan kaverin kuolinvuoteellakin vääntäisin vain vaikeana puujalkavitsejä.

Vittu.

Vakavaksi vetää. Ikävä tulee liian useita. Onneksi on edes facebook, mese ja skype.

Syysmasennus

Ellei jossain kirjanpidon holveissa ole vielä pari lomapäivää rästissä, eilen oli tämän vuoden viimeinen kesälomapäivä. Tästä alkaa lohduton lomaton putki pitkälle ensi vuoteen. Tämä on joka vuosi yhtä masentavaa. Toisaalta sainpahan taas pitkitettyä vapaita niin, ettei sama fiilis iske jo heti elokuun alussa.

Saako nyt syödä suruunsa? Edes vähän?