Miksipä mikään muuttuisikaan

Eivätköhän kaikki elämänsä aikana ainakin kerran ole joutuneet siihen tilanteeseen, että sovitaan yhteisesti jotain, josta luvataan pyhästi pitää kiinni. Sitten on sinisilmäisesti toiminut niin kuin sovittu ja joutunut huomaamaan olleensa se ainut hölmö, joka pyrkii toimimaan sovitusti. Olo on kuin firman ainoalla, casual fridayna farkut jalassa töihin tulleella duunarilla.  

Yleensähän yhteisiä jaloja sopimuksia tehdään, koska kaikki haluavat jotenkin hyötyä. Mutta jostain syystä joillain hymy hyytyy, kun se hyötyminen edellyttääkin myös ponnisteluja ja huomioonottamista, ei vain rusinoiden poimintaa pullasta. Siinä yleensä käy sitten niin, että sinisilmäiset typerykset ponnistelevat kiltisti, sovitusti, samalla kun kauniisti hymyilevä rusinanpoimijoiden joukko jatkaa samaa vanhaa linjaansa, eikä mikään oikeasti, todellisesti muutu.

Hetkellisesti, sopimisvaiheen hurmoksessa yhteiset jalot suunnitelmat nostavat mielialaa ja sitouttavat. Jossain vaiheessa kuitenkin koittaa se arki, kun sinisilmäiset puurtajat unohtavat ruusunpunaiset lasit aamulla kotiin. Se on yleensä jokin tällaisen harmaan syksyisen päivän aamu, kun mieliala ei pysy plussalla pelkällä hybriksellä tai rusinanpoimijoiden pahoitteluilla ja puolivillaisilla selityksillä.

Juuri tällaisina harmaan syksyisinä päivinä mieli on omalaatuisen kirkas ja muisti pelaa liiankin hyvin. Ajatuksissa pyörivät kaikki ne kerrat kun rusinavarkaissa on jo aiemminkin käyty, vaikka on pyhästi yhteisesti sovittu, ettei niin enää tehdä. Mieli ei pääse irti siitä toivottomasta ajatuksesta, että mikään ei koskaan muutu.

Mutta miksipä mikään muuttuisikaan, kun meitä kilttejä typeryksiä kuitenkin riittää. Etenkin syksyisin kun ei energia riitä asioista kinaamiseen.

Ja he elivät elämänsä onnellisina loppuun asti

Ragnaria oli painanut se jo pitkään. Hän oli koko elämänsä tiennyt olevansa vähän erilainen, mutta hän oli yrittänyt elää valheessa ja toimia niin kuin muutkin. Vaikka hän oli tunnustanut asian jo itselleen, vuosikaudet hän oli kantanut salaisuutta sisällään peläten muiden reaktioita jos totuus tulisi ilmi.

Ragnar kyllä tiesi, ettei asia voi odottaa ikuisesti. Vanhemmat todennäköisesti ainakin aavistivat, jos eivät olleet aivan varmoja. Ragnarista itsestäänkin tuntui, ettei hän kovin hyvin kyennyt pitämään asiaa salassa. Hän oli aivan varma, että jos joku hiljaa sivusta tarkkailisi häntä pitempään, ei hänen normaali arkikäytöksensä varmastikaan onnistunut peittämään hänen todellista minäänsä. Ragnar pyrkikin välttämään pidempiä katsekontakteja ja yritti muutenkin toimia töissä mahdollisimman vähäeleisesti, jottei häneen kiinnitettäisi sen enempää huomiota.

Salaisuuden piilottelu haittasi myös Ragnarin yksityiselämää, ja hänen ihmissuhteensa olivat enimmäkseen sekä pinnallisia että usein hyvin lyhytkestoisia, koska Ragnarilla oli vaikea päästää ketään lähelle. Hän olikin jo muutamaan otteeseen ollut terapiassa ja ollut pari kertaa masennuslääkityksellä. 

Eräänä päivänä Ragnarin mitta lopulta täyttyi, koska olo tuntui niin yksinäiseltä ja epävarmalta. Orastava uusi ihmissuhdekaan ei voisi koskaan kukoistaa, ellei hän olisi kaikille rehellinen. Niinpä hän keräsi rohkeutensa ja kutsui vähäiset läheisensä koolle tunnustaakseen todellisen minänsä.

Hetken koittaessa Ragnar sai takellellen asiansa sanottua välttäen visusti katsomatta ketään silmiin. Hän pelkäsi jäätävää hiljaisuutta, mutta sitä ei tullutkaan, vaan taputukset ja lämpimät halaukset. Sivussa seissyt miesystävä hymyili leveästi onnen kyyneleet silmissä.

Tunnemyllerryksen keskellä Ragnar oli loppujen lopuksi hyvin huojentunut siitä, että tarvitsi vain sanoa se ääneen - harvalle hänelle tärkeälle henkilölle tuli minään yllätyksenä, kun hän lopulta tunnusti avoimesti olevansa täysin urpo. 

Työpaikallakin asia oli tunnistettu jo vuosia sitten.

Kermaperseilyä

Ei pitäisi provosoitua kun provosoidaan. Ei myöskään pitäisi lukea lehtien ja blogien kommenttilaatikoita. Jukka Relander, mielestäni usein varsin jalat maassa tarpova, selkopuheinen ja pohdiskeleva mies, otti ja päivitteli monilapsisen perheen elämää rajoitteineen. Eikös heti ensimmäinen kommentti (miksi luin, miksi miksi) ollut käytännössä kermaperseeksi haukkumista.

Suoraan sanoen vituttaa kaikki nykypäivän vertaamiset johonkin viime vuosisadan alkupuolelle ja jeesustelu siitä, kuinka poispilattuja nykypäivän ihmiset ovat. Ennen jaksettiin 10 penskaa ilman sähköjä ja lähikauppaa ja siivottiin siinä työn sankarina navettakin itse. Jes, jes. Ja hiihdettiin 30 kilsaa kouluun kesät talvet sudet kannoilla ulisten. Jes, jes, ooh! Samaan hengenvetoon kuitenkin usein myös taivastellaan, kuinka lapsista pitää välittää ja kun ei sitäkään kunnolla nykyään tehdä.

Ihan vain muistutuksena sinne 80 vuoden taakse. Lapsen arvo ei siihen maailman aikaan ollut puoliakaan siitä kuin nykyään. Penskoja tehtiin 10, jotta edes osa selviäisi aikuisiksi. Siellä ne pyörivät navetan lattialla mamman lypsäessä, joko keskenään toisiaan vahtien tai jos ikää oli jo jonkin verran, niin hyppyset utareissa itsekin tai pankkoa siivoten. Lapsia myös myytiin ja ostettiin. Siinä teille sitä vanhan hyvän ajan huolenpitoa.

Väitän, että silloin ennen vanhaan oli nimenomaan helpompaa, koska ei tarvinnut kärsiä kaiken maailman kyylien ja kukkahattutätien jatkuvasta jeesustelusta ja kyttäämisestä. Penskat ajettiin pihalle pois tieltä, eikä niitä siellä kukaan vahtinut. Jos tekivät pahojaan, saivat remmistä. Jos olivat poissa silmistä ja pahan teosta mahdollisimman pitkään, sen parempi, jäipähän aikaa tehdä kotitöitä. Ei tarvinnut raahailla mihinkään harrastuksiin ja kouluihin. Ovi oli auki, siitä vaan ulos harrastamaan mitä mieleen juolahtaa. Ja kouluun kuljettivat ihan omat jalat ihan ilman vieressä paapomista. Itsekeskeistä, kuritonta pikkupirua sai tirvaista jos siltä tuntui, eikä naapurin eukko kuin nyökytellyt hyväksyvästi päätään: lapset kuriin.

Nykyään lapsia ei voi tuoda työpaikalle nuohoamaan lattioita. Heitä ei voi panna hommiin heti kun jalat kantaa. Ei voi piiskata vaikka mieli tekisi. Ei voi panna pienestä pitäen päiväksi pihalle omin nokkineen, tai naapuri soittaa sossulle. Ei voi jättää pakottamatta harrastamaan (ja kuskata harrastuksiin), ettei aleta pitää huonona vanhempana. Jos kiusataan koulussa, ei saa sanoa että oma vikasi kun olet nenäkäs ja itsekeskeinen, ettei tule traumoja ja sossun täti. Jos itse kiusaa koulussa, pitää ymmärtää että kiusaaja onkin uhri, eikä saa antaa remmistä tai tulee traumoja ja sossun täti. Ei saa jättää pientä nahistelua omaan arvoonsa ja antaa penskojen hoitaa itse omat asiansa - tai tulee traumoja ja sossun täti.

Jos kermaperseitä etsitään, niin ne ovat siellä 80 vuoden takana menneisyydessä navetassa. Lehmätkin omasta takaa.