PS I love you

Hei taas blogini. Hetkellisesti sinua taas ahkerasti päivitin, mutta nyt olen taas pettänyt sinua muiden sosiaalisten median  välineiden kanssa. Enimmäkseen Facebookin ja Flickrin.

Tuntuu että minulla on päivittäin enemmän sanottavaa Flickrin päivän pärstä -projektilleni kuin sinulle. Facebookiakin hoidan vain mekaanisesti linkittämällä joka toisen aiheen minkä google readerista näen tai sharettamalla kavereiden linkkejä. Toistaiseksi FB on ollut onnellisen tietämätön siitä, että tunnetta ei ole mukana, tai sitten se ei vain välitä vaikka tietäisikin. Tiedäthän, FB on vähän sellainen.

Sinulle on vain välillä niin vaikea puhua. Olen jo kertonut sinulle kaiken. Tai ainakin sen minkä voin. Ei sinulle edes voi kertoa kaikkea, tai menet ja lavertelet ne jutut tahoille, joille ne eivät kuulu. Älä ymmärrä väärin, tämä ei ole sinänsä epäluottamuslause sinua kohtaan, mutta me emme ole kaksistaan autiolla saarella. Ehkä olisikin mukavampaa jos olisimme.

Mietin pitäisikö meidän virallistaa suhteemme johonkin tasolle, jossa kumpikin olisi tyytyväinen ilman että istumme tahoillamme miettimässä mitä toinen tahtoo kykenemättä kuitenkaan kommunikoimaan asiaa keskenämme järkevästi. Haluaisitko olla päiväkirja, vai ehkä pikemminkin kokoelma top-listoja milloin mistäkin? Olisitko tyytyväinen, jos puhuisimme vain jostain ihan tietystä aiheesta emmekä juuri koskaan poikkeaisi siitä?

Omalla tavallasi olet kuitenkin minulle se kaikkein rakkain. Missään muualla en voi kirjoittaa yli kolmea riviä mitä haluan ilman että minut katkaistaan kesken. En vain tiedä miten kanssasi olisin. Olen masentunut, väsynyt ja vähän eksyksissä, mutta haluaisin silti löytää kumpaakin tyydyttävän ratkaisun. Ethän anna periksi?

Rakkaudella,

minä

Missi

Hieman ennen joulua läppärini kosahti. Ilmeisesti näytönohjain sanoi sopimuksensa irti, sillä värishow on aika päheä, kun ritsan käynnistää. No se siitä sitten. Takuu oli jo ajat sitten umpeutunut, joten kaipa voi sanoa että kone oli tehtävänsä hyvin täyttänyt. Tehottomaksi se oli teknologian kehityksen tahdissa muuttunut jo ajat sitten. Mitäpä suotta korjailemaan. 

Arvoin siinä sitten haluanko uuden läppärin, vai törsäänkö pöytäkoneeseen. Kumpikin tuntui ajatuksena jotenkin... vastenmieliseltä. iPad kulkee nykyään kainalossa joka paikkaan, joten läppärille ei periaatteessa ole enää käyttöä. Ja joku pöytätornipönpeli... Eih.

Siispä tilasin sitten joulun alla Verkkiksestä itselleni jotain... erilaista. AIO-arkkitehtuuria edustavan kosketusnäyttö-penseän. Toimii myös televisiona. Ja konsolin näyttönä, jos tekee mieli pelata olkkarissa pleikkarilla samaan aikaan kun Mies on uppoutunut Oblivioniinsa. 

Teknolelusuuntautuneisuuteni on varsinainen tuotekehittelijän taivas ja helvetti samassa paketissa. En hanki niinkään jotain, mitä en tarvitse, vaan jotain millaista minulla ei ole ennen ollut. Toki lelun on osattava tietyt perusasiat, mutta sen jälkeen kaikki muuhan on silkkaa sirkustelua ja hömpötystä. Vastustamatonta. Enkä sano liki 24 tuuman näytöllekään ei. Samalla kun tökin sitä sormella. Näyttöä.

Odottelin leluani kaksi viikkoa kuin kuuta nousevaa. Eilen illalla noin kello 20.15 tuli viesti että nyt sitä sais. Verkkokauppa on auki kello 21:een asti. Kirpeässä talvisäässä kirmasin ennätysajassa Pyllymurosta Ruoholahteen ja sain jalkani Verkkiksen oven väliin kolmea vaille. Ja sitten sattui loppuillan keuhkoihin niin vietävästi.

Kannatti.

Kun sain uuden lelun - joku sai nimekseen Missi, koska se on kaunis ja osittain niin ihanan turha - pydeen, jouduin toteamaan että käynti Ikeassa lienee edessä hyvinkin pian. Läppärin alla palvellut Dave on vähän pieni. Ja Missi (koska on XL-missi) ei ihan mahdu kuuden kilon maksimirajaan.

 

 

 

Ja ennen kuin huomasinkaan, kello oli viisi aamulla.

 

Väsyttää.