Statustelun makustelua

Paul Carr kirjoittaa sosiaalisen median dumppaamisesta ja ihmettelyvyörystä, jonka sai lopettaessaan 10K seuraajan Twitter-tilinsä.

Silmään pisti kohta "The only downside, really, is the occasionally jarring sense that something is missing from my enjoyment of an experience. An involuntary twitch as I reach for my phone and realise I don’t do that any more. I imagine anyone who has quit smoking feels a similar way occasionally; particularly in postprandial or post-coital situations. But the feeling soon passes. Maybe I should start chewing gum?"

Ennen sosiaalista mediaa jos jotain sikasiistiä tai muuten vain hienoa ja kaunista (tai ehkä surullistakin) tapahtui, saatoin olla hieman suruissani siitä, että mukanani ei ollut ketään hetkeä jakamassa. Koen sitä toisinaan nykyäänkin. Aika usein tulee silloin tartuttua johonkin statuspäivitysvälineeseen. 

Tulkitsin sen silloin joskus - ja tulkitsen edelleen - yksinäisyydeksi tai kykenemättömyydeksi/haluttomuudeksi käsitellä asioita yksin. Kaunis nimike asialle on toki jakamisen halu, mutta ottaen huomioon mitä nykyään sosiaalisessa mediassa tehdään, niin aika narsistista ja itsekästä puuhaa se itsekritiikitön omien asioiden jakelu on. Mutta ymmärrän kyllä miksi siihen jäädään niin koukkuun. Enää ei tarvitse jäädä surkuttelemaan, että oispa joku nyt tässä jakamassa tän mun kanssa, kun voi yksin makustelun sijaan statustella asian kaikille tuttavilleen heti. Vanha sanonta "jaettu ilo on kaksinkertainen ilo" on silti nykyisten statusorgioiden valossa menettänyt mielestäni aika paljon merkitystään. 

Itse en juuri twitteröi, en ilmeisesti ole siihen yksinpuheluun riittävän narsistinen. Mutta naamakirjasta näkee aika hyvin, milloin on liian vähän elämää ja liian paljon töitä - statuspäivitysten ja kommentointien määrä pompsahtaa kattoon. Olen alkanut arvioida päivien hyvyyttä statuspäivitysten määrän mukaan. Jos toiminta koostuu päivän aikana lähinnä muutaman linkin jakelusta ja parista peukusta eikä omaa statusta ole välttämättä muistanut päivittää lainkaan, elämä on suhteellisen kunnossa. 

Ulkomaille lähteminen onkin yleensä todella terveellistä puuhaa. Ei ole muuta mahdollisuutta kuin elää, koska ei niitä tähtitieteellisiä roaming-maksuja juuri viitsi tehtailla ja ilmaisen wifin perässä juokseminen on vain yksinkertaisesti säälittävää. Näkee maailmasta muutenkin enemmän, kun ei ole koko ajan nenä kiinni sosiaalisessa mediassa. Vielä kun oppisi sen kotinurkillakin. 

Toisen omaisuutta

Olen tupakoija, joten etenkin tupakoimattomuuden suosijoiden mielestä lienen jäävi. Silti. Tällainen otsikko tuli eteen: Nyt se on kirjattu lakiin, tupakoinnin on loputtava Suomessa.

Kun tarkemmin jutun sisältöä katsoo, niin moni asia tulee olemaan kuin polkupyöräillessä kypäräpakko - kukaan ei valvo, eikä rangaistuksia säädetä.

Silti suunta on huolestuttava. Tupakointikysymys on pitkään ollut double talkia, jossa pinnan alla kytee niin paljon enemmän kuin mitä ääneen sanotaan. Hyvänä esimerkkinä käy esimerkiksi erään tietämäni työyhteisön jäsenilleen esittämä kysely siitä, mitä mieltä ollan tupakoinnista työaikana. Tai näin se esiteltiin. Kyselyssä ei ollut kuitenkaan ainuttakaan kysymystä siitä, mitä mieltä asiasta oltiin. Sen sijaan oli useita eri kohtia, joissa kysyttiin vain eri sanankääntein yhtä ja samaa asiaa: kuinka helvetissä teidät saadaan lopettamaan se röökaaminen. 

Periaatteellisella tasolla tällainen häiritsisi minua vaikka en edes polttaisi - ollaan itse asiassa jo päätetty, joten mielipiteitä ei haluta edes kuulla. Sama sitten myös kansallisella tasolla. Kukaan ei ole kysynyt haluammeko me oikeasti elää satavuotiaiksi, pahimmillaan viimeiset 20 vuotta dementikkopaketteina hoitokodissa, jossa kukaan ei ehdi hoitaa.  

Tupakoinnin aiheuttamat kustannukset ja tuskat maalataan niin useita kertaluokkia kamalammaksi asiaksi kuin mihin viimeisillä elinvuosillamme meidät muuten saatetaan alentaa, että tietenkin näyttää siltä että meistä yritetään hyvää hyvyyttä pitää huolta. 

Mutta onko se valtion asia päättää miten me päivämme päätämme? Todella ja oikeasti? Etenkin kun sekä suorat että epäsuorat haitat monesta muusta asiasta eivät kohtaa samanlaista paheksuvaa painostusta. Vai ollaanko muka viinalle tekemässä samoin? Hah.

Tällaisten uutisten iskiessä mielessäni käväisee aina se nakertava ajatus, että länsimaisessa yhteiskunnassa vapaus on suuri kollektiivinen valhe, joka irvistää vastaan aina, kun kävelen kotivoestani ulos.

Kun työnantaja säätelee ihmisen valveillaoloajan liikkumista ja käytöstä - ja on sosiaalisen median ansiosta nykyään kurottamassa lonkeroitaan jo vapaa-aikaankin sen osalta mitä saa ajatella, tehdä ja sanoa - ja valtio tunkee näppiinsä kaikkeen siihen, mikä työnantajalta jää yli, niin eihän tässä ole ihminen muuta kuin jonkun toisen omaisuutta koko ajan. Karjaa. En omista en syntymääni, en edes kuolemaani. Aina joku muu päättää.

En ihmettele, että jengi kaahailee sata lasissa, käyttäytyy typerästi kännispäissään ja hyppää laskuvarjolla. Jostain helvetistähän se hetkellinen vapauden harha pitää saada ennen kuin on mentävä taas karjapilttuuseen lypsettäväksi.

 

Joo en

Valitin kavereille Facebookissa että pitikin luopautua kirjoittamaan BB-aiheinen kolumni. Oli tahmeaa kuin tervanjuonti. Siitähän syntyi suhina, että alanko taas blogata BB:stä.

En ala. Jos vaikka kiinnostuisikin siitä taas, sen sijaan että seuraan väkisin ja velvollisuudesta.

Kolumnin tein. Paperilehteen. Repikää siitä.

Huono lottovoittaja

Virpi taas töräytti. Tällä kertaa mukavan pikku pakinan omakotitaloasumisesta keskellä peltoa. Yksi hupi on lukea kommenttilootaa (mielenrauhan takiahan ei pitäisi), jossa puolet kommentoijista ilmeisesti kuvittelevat Virpin aina katkera kyynel poskellaan valuttavan myrkyllistä sydänverta näppikselle noita juttuja kirjoittaessaan.

Usea linkkasi pakinan tietenkin Facebookiin, ja keskusteluahan sielläkin syntyy. Koska luojan kiitos valtaosa ystävistäni on suht epätosikkoja (ainakin minulle tärkeissä aiheissa), keskustelu on sangen viihdyttävää ja hyviä pointtejakin sisältävää. Kyllä kunnon hersyvä perseily aina produktiivisempaa on kuin suoni pullistellen väittely. Tämä on muutenkin ollut hyvä hersyvän perseilyn viikko, kun vain pari päivää aiemmin sain osallistua hienoon ketjun jonka perimmäisenä pohdintanani oli, että jos pillu ja kyrpä tappelis, niin kumpi voittais. Väitän että pillu. Sen mietteen taakse kätkeytyy toki ihan vakavampaakin asiaa, hei ihan totta, mutta asiaviihde hakkaa aina asian.

Virpin tämän päivän asiaviihde sai minut jälleen kerran pohtimaan mielessäni miten ensi lauantain loton päävoittoni sijoitan. Jostain syystä nimenomaan asumispohdinnat aina käynnistävät minussa voitonjakolaskelmat.

Päädyin - jälleen kerran - siihen, että vaikka voittaisin lotossa, niin tuskin edelleenkään ostaisin asuntoa. Saattaisin toki vuokrata jostain jonkun ökyn, jonka hintaan kuuluu että saan tehdä sille itse jotain jos haluan - MUTTA vain JOS haluan. Ja jos jotain tarttee tehrä muttei ite viitti, niin puhelinsoiton päässä on se joku joka tekee, koska huoltoyhtiö ja muu mukava kuuluu vuokralla asumisen etuihin.

Asuntoa ostaessa syyllistyy kaksinnaintiin. Jos asiassa on mukana vielä pankkikin, niin kolminnaintiin. Olen monogamian kannalla, kuitenkin. Aviomiehelläni on, vaikkakin vähäisiä, vaatimuksia, jotka ilolla pyrin toteuttamaan. Mutta siinä on se yksi ja ainoa aviokumppani, jonka eteen auliisti ja pyyteettömästi töitä teen.

Asunto on minua ja ainoastaan minua varten, ei toisin päin. Omistusasunto onkin kuin pitäisi rakastajaa, joka ottaa rahat ja lahjat, mutta ei ikinä anna eikä ota edes käteen. Sen sijaan se kyllä nalkuttaa ja käyttäytyy muutenkin kuin vaimo. En todellakaan maksa rahaa siitä, että saan kulkea tuntemassa huonoa omaatuntoa leikkaamattomista nurmikoista, repsottavista räystäistä ja kuolinkouristuksia vetävästä boilerista. En suostu luomaan lunta, en ajamaan nurmikkoa, en hoitamaan jotain helvetin puutarhaa. En omaani enkä myöskään minkään "taloyhtiön", jos se talo sijaitsee siellä pellolla jonkun yhteisön keskellä.

Se yhteisö tässä yksi persepuoli on, ehkä pahimpia kaikista, jos se talo ei ole siellä pellolla yksin 50 kilsan päässä naapurista. Mikään ei ole niin härkäpäinen, itsekäs ja härski kuin omistaja. Mikään ei ole ällöttävämpää kuin porukka, jota ei oikeasti yhdistä mikään muu kuin kynsin hampain omista oikeuksistaan omistamisen varjolla kiinni pitäminen ja milloin mistäkin nillittäminen, koska se häiritsee hänen OMISTUStonttinsa rauhaa/näköalaa/vittumitäliemuurahaista. 

Olen asunut omistuspienkerrostaloasunnossa, olen asunut rivarissa. Kokemuksen mukaan ainakin näissä kummassakin tapauksessa se omistaminen tuntuu naapurin mielestä ulottuvan myös sinun tontillesi ja asuntoosi. Etenkin, jos on yleisten alueiden lumenluonti- tai ruohonleikkuuvuorot rästissä. Ne vuorot jotka "yhdessä", "demokraattisesti" päätettiin, kun ollaan omistajina niin pihejä, ettei asialle mitään yhtiötä palkata.

Omistamisen autuaaseen vapauteen kuuluu pallotella sosiaalisia suhteita ihmisten kanssa, joita et voi sietää, mutta on pakko, jotta kyyläävät välillä jonkun muun kuin sinun tekemisiäsi ja ovat haastamatta riitaa pihallasi kasvavasta omenapuusta, joka varjostaa viittä prosenttia naapurisi tontin takaosasta (jota hän ei koskaan käytä, mutta kun se on HÄNEN), joka on tietenkin viisi prosenttia liikaa. Minulle riittää, että pitää töissä yrittää tulla toimeen myös ikävien ihmisten kanssa, saanhan siitä onneksi palkkaa. 

Ja entäs jos sitten kaiken tämän ihanan ja vapauttavan elelyn päälle tapahtuu jotain sille kämpälle. Ystäväpiiristä löytyy tapauksia, jotka itkua vääntäen ja hartiat paukkuen ovat kaataneet toisen mokoman asunnon hinnan plus ilmaiset omat miestyövoimat siihen omistuasuntoonsa, kun on sattunut vaikka "pieni" vesivahinko ja kämppä on pitänyt purkaa kuntoon, jossa pystyssä ovat enää käytännössä pelkät kantavat seinät. Entäs sitten  vaikka vika olisikin edellisen myyjän. Tai taloyhtiön. Kaikki kunnia näille omistusasujasankareille sinnikkyydestä ja tarmosta, mutta minua ei moiseen rumbaan saa mukaan ikinä.

Kävin tässä taannoin yhden kaverin luona. Kadehdin hetken aikaa hulppeaa parinsadan neliön taloa kaikkine teknisine herkkuineen, etenkin elokuvahuonetta, jossa nuppien kaakkoon vääntämistä ei tarvitse kavahtaa edes yöllä. Ihan kivahan se. Sitten katsoin sitä lääniä ja totesin, että jos minun on vaikea pitää edes 80 neliön kämppää siistinä, niin entäs sitten kun pitäisi puunata 200 neliötä. Ei ne maksulliset siiovoajatkaan joka pikku asiaa kuntoon laita, vaikka kävisivät joka päivä. Jotain pitäisi tehdä itsekin, jos ei muuten niin ihan oman itsekunnioituksenkin takia. 

Päädyinkin sit lopulta jälleen siihen, että jos se lottovoitto kohdalle tulisi, niin eipä se juuri missään näkyisi. Päättömästi ja ajattelematta on helppo tuhlata koko raha hetkessä, mutta realistisesti ajatellen olisin silti, kaikesta huolimatta, edelleen muuttamassa alle 100 neliön asuntoon, vuokralle, todennäköisesti kerrostaloon ettei tarttis puunata puutarhaa... Eli voisin yhtä hyvin jäädä siihen missä jo olen.

Olisin ihan helvetin huono lottovoittaja.