Perinteinen suomalainen juhannus

 Valokuvatorstain haaste 172 on yllättäen juhannus.

 

Tällainenhan se perinteisesti on.

Lomalomaloma

Aamulla voi nukkua pitkään. Pitäkää hauskaa töissä!

Seuraavaksi vegetoin telkkarin ääressä, pupellan puoliltaöin leipomaani pullaa ja ryystän lämmintä Karhua. Elämä <3

Koska tänä vuonna on kaksi kesäkuuta?

Toisinaan harmittaa ettei voi lyödä vetoa yhtiöiden kämmäilystä. Olisi jo ihan hyvä potti kertynyt.

Vaihdoin kesäkuun ensimmäinen päivä vanhan iPhoneni uuteen. Edellistä kytkyä oli jäljellä tasan kuusi kuukautta. Soneralla on diili, jonka mukaan uuden kytkyn voi tehdä vaikka vanha ei ole ummessa, kunhan kytkyä on ollut vähintään kuusi kuukautta. Olin siis jo vuoden hyvän puolella.

Diiliin kuuluu, että vanhasta puhelimesta maksetaan jäljellä jääneet osuudet puhelimen hintaa könttänä seuraavalla laskulla. Kuuden kuukauden satsi siis. Koska käytän työpaikan simmiä, olen voinut pitää Minun Sonera -suffiksivammaliittymäni minimissä, sen muutama senttiä vajaa 2 euroa kuussa. Sen kera lasku on ollut kuukausittain 23,99. 

No. Tänään tuli lasku. Laskuttavat kuusi kuukautta puhelinta 1.6-1.12. niin kuin pitääkin, mutta myös kuusi kuukautta liittymän kuukausimaksua. Tämän lisäksi kuitenkin laskuttavat vielä kuukauden verran ylimääräistä vanhan puhelimen kuukausimaksua liittymämaksuineen 1.6.-1.7. Tänä vuonna on ilmeisesti kaksi kesäkuuta Soneran mukaan, tai jotain. Ei tuo oikein muulla selity.

Muistavat toki laskuttaa myös uudesta puhelimesta kuukausimaksun. Ihan oikein jopa 1.6.-1.7. niin kuin pitääkin. Joku raja kai se kämmäilylläkin, pitäähän nyt jonkin asian mennä nappiin.

Aloin muistella puolentoista vuoden takaista puhelimen uusimistani. Tuolloin vanha kytkyni oli ihan kunniallisesti jo päättynyt ja päätin siirtyä iPhone-aikaan. Samalla rukkasin liittymäni minimiin pitääkseni kuukausimaksut kurissa. Omalla liittymällä kun ei tulisi soiteltua ja nettailtua kuitenkaan. Kuinka ollakaan seuraava lasku oli tällä tavalla samaan tapaan päällekkäinen. Oli sekä vanhat että uudet kulut samaan aikaan, vaikka ei tietenkään olisi pitänyt.

Asia toki korjaantui tuolloin asiallisella asiakaspalvelulle viestittämisellä - ihan kertaviestityksellä - mutta toki mietin hieman ärsyyntyneenä, että niin paljon olen näitä juttuja muiltakin kuullut, ettei laskusynkronointi tunnu olevan puhelinyhtiöiden vahvimpia puolia. Eikä touhu ole näemmä puolessatoista vuodessa muuttunut miksikään.

Myöhempi edit: 

Ja jälleen kerran asioille on onnellinen loppu. Perjantaina soitti heti aamupäivällä (torstaina illalla jätettyäni palautetta) mukava täti, joka pahoitteli, että - yllätys yllätys - minulta tosiaan virheelisesti yritetään veloittaa ylimääräinen kuukausi plus puolen vuoden liittymämaksut vaikka ei pitäisi.

Hupaisaa on tosin se, että joudun nyt itse muistamaan mikä on oikea laskutussumma ja maksaa sen jo saamani virheellisen laskun muilla informaatioilla varustettuna, sillä uutta laskua ei tule ellen halua maksaa uudesta laskusta.

En viitsinyt asiasta enää ruveta sönköttämään, koska täti oli mukava, mutta siis anteeksi nyt vain rakas Sonera. Minun siis pitäisi maksaa uudesta laskusta silloinkin kun virhe on teidän itsenne tekemä? En tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa.

Revenge of the son of the haircut returns - the sequel

Muuallakin on havaittavissa statuskrapulaa. Vanhat blogaajat kaivautuvat kuopistaan ja kivien alta, miettivät että pitäisi kyl blogata, mutta on niin pilalla kaikesta pika-somesta, ettei keksi enää mitään sanottavaa.

Itse ajattelin ottaa peruskoulun apuun. Tiedättehän, keväällä pitää kirjoittaa viimeinen äikänaine siitä, mitä aikoo kesällä tehdä. Syksyllä jatketaan ja kirjoitetaan siitä mitä tulikaan tehtyä. Kaikki mukaan!

Siispä.

 

Mitä teen tänä kesänä

Kirjoittanut Kirsi 37,5 v

Tänä kesänä aion maata sohvalla, piereskellä ja syljeskellä kattoon. Heti kun loma alkaa. Loman alkuun on itse asiassa enää vain puolitoista viikkoa.

Oikeastaan loma alkaa vasta juhannuksesta, mutta kun ensi viikon on saanut pulkkaan, voi ennen juhannusta luovasti pinnata töistä ja tuhlailla vuoden aikana kertyineitä ylityöpäiviä. Tykkään kovasti pinnaamisesta. Pinnaaminen on kivaa ja se pitää nuorena.

Keväällä kiva täti töistä antoi minulle uuden tittelin ja vähän lisää palkkaakin. Tykkään kovasti titteleistä ja rahasta. Tuli siis hyvä mieli, niin hyvä mieli, että vaikka lomaa odotankin, on itse lomakampa jäänyt laatikkoon pölyttymään. Lisäkuumetta pitikin väkisin kehittää hankkimalla matka Göteborgiin. Sinne mennään sitten, kun on riittävästi ensin maattu sohvalla, piereskelty ja syljeksitty kattoon.

Göteborgiin mennään laivalla ja junalla. Se on jännää. Tykkään kovasti laivoista ja junista. Ruotsalaisilla on hienommat junat kuin VR:llä ja ne taitavat pysyä paremmin aikataulussakin. Tai jos eivät pysy, niin kyllä se aina jättekiva-ruotsiasenteella siitä suttaantuu. Ilo alkaa jo laivalle menolla, kun voi syödä kupunsa pulleaksi, maleksia päämäärättömästi ympäriinsä ja hymysuin taivastella, että eikö se jälkikasvu meinaa sieltä Siljalandista liikkua mihinkään koko iltana. Mitäs äiti ja isi nyt tekee, kun yhtään ei halua poika pitää seuraa? 

Göteborgissakin asutaan laivassa. Tai se näyttää laivalta, ja se on vedessä kanavan varressa, mutta ikinä ei ole liikennöinyt, vaan hinattu tehtaalta suoraan siihen paikalleen olemaan laiva, joka ei ole laiva. Ei siinä ole kai edes moottoria. Tykkään kovasti siitäkin.

Siellä Göteborgissa haluan käydä Lisebergin huvipuistossa. Tykkään kovasti huvipuistoista. Tämähän ei ole koskaan mitenkään tullut ilmi kenellekään. Jälkikasvukin tykkää huvipuistoista, joten on edes yksi päivä, jolloin ei tarvitse raahata penskaa väkisin tai huijaamalla mihinkään. Enemmän vääntöä varmaan tarvitaan, kun haluan käydä renessanssinäyttelyssä, katsella junalla nähtävyyksiä, ihmetellä tiedekeskusta, palvoa kalansaatanoita kalakirkossa, kavuta huulipunan huipulle, nähdä Hasselblad Centerin ja mitävielä... Ehkä vain telkeän pojan pallomereen ja menen ajelemaan ratikoilla. Tykkään kovasti ratikoista.

Siinähän se kesäloma sujuu. Kun en matkaile Göteborgissa tai makaa sohvalla piereskelemässä ja syljeskelemässä kattoon, pelaan Super Mario Galaxy 2:sta.

 

Tykkään kovasti Mariosta. 

Once more, with feeling

Edellisestä kirjoituksesta voisi ehkä ymmärtää, että jotenkin vihaan ns. sosiaalista mediaa. Esimerkiksi näin blogaajanahan ajatus on naurettava. No en tietenkään vihaa. Vihaan vain niitä, jotka oikeiden käyttäjien kustannuksella myrkyttävät yhteisöjä vouhottamisellaan. Mielestäni vouhottaminen tekee vahinkoa sekä asialle, jota yritetään ajaa että alustoille joilla asiaa ajetaan. 

En tullut edes keväällä juhlistaneeksi tämän blogin viisivuotissynttäreitä, mutta todellisuudessa olisi kai jotenkin pitänyt. Sillä etenkin viimeisen vuoden aikaiseen sosiaalisen median pössikseen (jälleen yhtä vihaamaani uussanaa käyttääkseni) verrattuna nämä viisi vuotta blogaamista, jo ennakoidusti katoavan median harrastamista, ovat radikaalisti muuttaneet elämääni siinä missä nopea YhMe kuten naamakirja tai twitter eivät ole värähdyttäneet viisaria oikeastaaan lainkaan. 

Sanotaan, että lukio on se viimeinen paikka jossa ihminen luo kestävät elämänsä sosiaaliset suhteet. Tämä on aina ollut hyvin masentava uskomus kaltaisilleni ihmisille, joilla ei ollut kovinkaan paljon yhteistä luokkatoveriensa kanssa missään peruskoulu- tai lukio-elämänsä vaiheessa. Olin aina pitänyt jotenkin itsestään selvänä, että yksinään pitää elämänsä kestämän, ellei satu löytämään sopivaa perheyksikkömateriaalia. Ja silloinkin se on aika pientä puurtamista siitä eteenpäin. Mutta, itse asiassa, en ole blogien ansiosta enää niin yksinäinen - tai ainakaan ei tunnu siltä - kuin mitä suurimman osan elämästäni olen kokenut olevani.

Harrastin toki nyyssejä, sitäkin ennen jo ties mitä digitaalisia sosiaalisia ympyröitä. Ne digitaaliset sosiaaliset ympyrät käytännössä kasvattivat minut jo varhaisteini-iästä lähtien. Ja niistä lähtökohdista ajatellen nykyisen meiningin katsominen on jotenkin entistä surkuhupaisempaa. Vaikka sosiaalinen media pitikin erossa suoranaisesta syrjäytymisestä, hegemonia ja tyydyttävä sosiaalinen elämä löytyi vasta lähes nelikymppisenä. Blogeista. Joissa oli muitakin lähes nelikymppisiä erilaisia elämiä läpikäyneitä ihmisiä. Jotka myös kursailematta kertoivat siitä, mitä se saattoi pahimmillaan ja parhaimmillaan olla, että elääx niin vanhax.

Kun on kolmisenkymmentä vuotta viettänyt henkisesti käytännössä yksin, tietää kyllä kun ei lopulta enää sitä ole. Ja toisaalta myöskin taas kun sitä jälleen on.

Siksi nopeat sosiaaliset viestimet kylmäävät minua. Ne eivät oikeasti lisää mitään yhteisöllisyyttä, vaan korostavat yksinäisyyttä. Niissä ei synny mitään käsitystä ihmisistä - varsinkin kun suomalaisista silmäätekevistä sosiaalisen median aktiiveista pelottavan suuri osa peittää vähäisenkin inhimillisyytensä pelkästään oman sosiaalisen median taitamisensa ja julistussanomansa pönkittämiseen. Ei haeta ihmisiä vaan suosiota ja hyötyä. Miten muuten voisi tulkita itsensä Twitter-kuninkaallisiksi julistavat tättähäärät ja muut kauppamiehet.

Siinä on ainoa, ilkeä, lohdullisuutensa, että he ovat vieläkin suurempia luusereita kuin mitä koen itseni olevan. Ja mitä enemmän tuota touhua katsoo, sitä enemmän palaan taas takaisin blogien pariin. Niistä löytyy vielä ihmisiä, jotka pohtivat muutakin kuin sitä, miten käyttävät digitaalista mediaa omien kaupallisten tai akateemisten pyrkimystensä täyttämiseen. Niissä on aikaa ja tilaa. Blogeissa vielä pohditaan, mietiskellään ja ollaan inhimillisiä - leikitään, puuhastellaan ja askarrellaan - annetaan jopa muiden päästä lähelle.

Minulle viimeiset viisi vuotta ovat olleet sosiaalisesti hienoja asioita. Olen nähnyt mullistavia juttuja: kun ihmiset ovat surullisten käänteiden jälkeen rakentaneet elämänsä - nopeastikin - uudelleen, uskaltaneet ottaa riskejä, kokeneet yllättäviä onnen hetkiä. Olen myös tutustunut moniin ihmisistä lähemmin kuin olisin voinut toivoa. Aina en ole tiennyt onko minusta ollut mitään apua vaikeilla hetkillä tai hauskuutta hupaisilla hetkillä  - mutta olen nöyrästi otettu siitä, että olen saanut jakaa monia sellaisia onnen, huvin ja epätoivon hetkiä joita en olisi muutama vuosi takaperin voinut kuvitellakaan.

Eikä kaikki ole edes virtuaalista, vaikka se virtuaalinen puoli on ehkä asioihin rohkaissut. Ei ole aikoihin ollut pokkaa tutustua ihmisiin ihan suoraan sellaisenaan, mutta sitäkin on taas viime vuosina tapahtunut.

Lakkaan tämän jälkeen metailemasta tästä sosiaalisen median aiheesta. Ehkä olen nyt keuhkonnut tarpeeksi. Piti vain saada tämä henkilökohtainenkin puoli ulos myös, jotta ehkä ilmenisi minkä takia suoraan sanoen vituttaa, että aiemmin ihan hyviltäkin tyypeiltä tuntuneet ihmiset ovat alentuneet pelkiksi kauppamiehiksi.

Ehkä päällimmäisenä fiiliksenä on, että tunnen tulleeni petetyksi sellaisten ihmisten osalta, joille myöskin olen kokenut ehkä kokenut antaneeni enemmän kuin jollekin Veikon Koneen myyntimiehelle tulisi persoonaansa jakaneeksi. Tekisi mieli raakata kaikki pois kaikista kontaktilistoista ja muista. Ja toisaalta ei haluaisi, koska toivoo, että he olisivat jälleen joskus taas jotain muutakin kuin Veikon Koneen myyjiä.

Pitkään annettiin ymmärtää, että niin ei saisi kokea, lähdin jopa ovet paukkuen vetämään tietyistä ympyröistä, kun annettiin varsin rumasti ymmärtää että sellaiselta ei ole edes mitään oikeutta haluta suojautua. Nyt kun näitä asioita pitää ajatella välillä ihan työkseenkin, niin alkaa ahdistaa ihan oikeasti.

Kaipa tässäkin menee se uskonnollisuusvertaus taas käyttöön aika hyvin. Minulle uskonto on henkilökohtainen asia siinä missä sosiaalinen mediakin. Siihen ei saarnamiehiä kaivata. Over and out. Huomenna puhutaan vaikka koirista.