Lentoon lähden

Lentokentälle pääsee meiltä tosi kätevästi jo ihan aamuvarhaisella. Kuinka ollakaan, samaa palvelua ei enää tarjota iltasella puoli kahdentoista maissa, vaan liikenne muuttuu jälleen raivostuttavan keskustakeskeiseksi.

Noh, se on pientä. Suurempi huoli on saada itsensä huomenna puolessatoista tunnissa Heathrowlta Guildfordiin, kun ei ole varmaa onko kentällä cabi vastassa vai ei.

Kyllä se siitä. Vielä kun rystyset valkoisina kestäisi lennot ilman hermaria.

Huolto, vieroitusoireet

Läppärini on ollut huollossa viime viikon perjantaista asti. Samaan aikaan olen kuronut umpeen ylityötunteja, eli viettänyt enimmäkseen vapaaviikkoa.

Ei siis ole tullut istuskeltua koneen ääressä mikä on joiltain osin kovin vapauttavaa. Olen esimerkiksi saanut toteutettua pari vähän rasittavampaa siivousprojektia varsin leikiten, kun ei ole muka muutakaan tekemistä.

Kunnollisuus alkaa kuitenkin pidemmän päälle rassata aika lailla. Siivosin sitten sen viimeisenkin roskanurkan, että sain raivattua vanhan pöytäkoneen alueen elinkelpoiseksi ympäristöksi. Jätin vielä GH-rummut näppiksen eteen häiriöksi, jotta ei syntyisi valitettavaa juurtumista.

Tosin ei hirveää vaaraa taida olla.

Aikoinaan pidin läppäreitä täysin turhakkeina kaikille niille, jotka eivät kuitenkaan kanna niitä jatkuvasti mukanaan, vaan vehjes pysyy pääsääntöisesti aina kotona työpöydällä tai samassa sohvannurkassa.

Myönnän auliisti ylimielisen väärässä oloni. Eihän ilman sohvannurkkaläppäriä vain voi elää.

Koulutun

Olen joutunut esimieskoulutukseen. Se on ollut firman pyrkimys jo monta vuotta, ja nyt se sitten kaikille vähänkin perusduunaria tähdellisemmille toteutuu. Sitä on arvostettava, ei se ole työnantajalle mitään halpaa hommaa, varsinkin kun touhu kestää erinäisissä pätkissä vuoden verran.

Oma epävarmuus nousee tietenkin auttamatta pintaan. Nykyinen esihenkilöyteni on pikemminkin ns. pakkonakki kuin tilanne johon olisin vuosien varrella pyrkinyt, joten se nostaa itsekriittisyyttäni entisestään. En pidä muiden vahtimisesta, oletan että aikuiset ihmiset osaavat hoitaa asiat ilman kädestä pitämistä, ja noin yleisestikin ottaen näissä hommissa aikataulut ovat ne tärkeämpi esimies kuin joku tantta deskissä. Töitä tehdään silloin kun niitä on, ja jos ei niitä kello 9 aamulla koskaan ole, niin en ole paikalla sitten minäkään enkä oleta muidenkaan olevan. Yritän pitää piereskelyn ja kiroilun aisoissa, mutta muuten en jaksa leikkiä sen enempää täti pirteää tai täti iloista kuin kotonakaan.

Pidän toki siitä, että viime kädessä saan itse yksin päättää siitä mitä tehdään ja millä pointilla. Toisaalta rassaa, kun se usein menee siihen, että joudun ilman tukea ja ideointiapuja itse päättämään mitä tehdään ja millä pointilla.:-)

Noin yleisesti ottaen olen siis huonoin mahdollinen esimies.

Tai sitten en. Törmäsin tällaiseen Risto Linturin lastuun. Melkein tekee mieli ottaa lukemansa kirja itsellekin lukuun. Etenkin tämä mitä Linturi kirjoittaa on jotenkin mielenkiintoista - ja lohdullista:

"Mekaaninen solidaarisuus arvostaa samankaltaisuutta. Orgaaninen solidaarisuus arvostaa vaihtamista helpottavia rakenteita ja erikoisosaamista. Mekaaninen solidaarisuus on laaja-alaista alkeellisissa talouden rakenteissa ja siihen liittyy usein voimakas moraalinen närkästys. Erikoistumisen lisääntyessä mekaanisen solidaarisuuden alue kapenee ja orgaaninen solidaarisuus valtaa alaa.

Arvomaailma muuttuu siis yhteiskuntien kehittyessä. Nuoret sopeutuvat vanhoja nopeammin. Nuorilla on vähemmän painolastia. Usein onkin vaadittu sukupolvenvaihdos, jotta uudet keksinnöt on saatu tehokkaaseen käyttöön. Vanhemmat ihmiset ovat työelämän jarruja. Tämän me viisikymppisetkin uskoimme nuorina, mutta nyt meistä jo usein tuntuu, että nykynuoriso toimii hölmösti ja meidän hyvää arvomaailmaamme vastaan."

On hyvä saada jokin nimi sille, mistä kokee itse erityistä huonoutta. Olen toisaalta juuri sen verran vanha, että minuun on pienenä yritetty iskostaa mekaanisen solidaarisuuden arvomaailmaa. Ja se kulkee painolastinani työelämässä, kun itse asenteellani ja toiminnallani edustanen loppujen lopuksi paljon enemmän orgaanisen solidaarisuuden toimintamalleja.

Vielä on paljon vanhan linjan miehiä ja naisia, eivätkä osa heistä edes ole kovin paljon itseäni vanhempia. Heidän kanssaan ajautuu törmäyskurssille tämän tästä, ja se syö itseluottamusta, vaikka loppujen lopuksi pidemmällä tähtäimellä saatan sittenkin olla oikeilla raiteilla.

Sitä on ihan kiinnostava miettiä varsinkin kun ensi viikolla saa jotain osviittaa siitä kuinka huono muiden mielestä loppujen lopuksi olenkaan. Arviointilomakkeita täyttäneet alaiset ja kollegat edustanevat aika hyvin koko kirjoa konservatiivisista jääristä niin liberaaleihin taiteilijasieluihin, että konservatiivipeikko herää välillä minussakin.

Lisäksi on perin jännää nähdä millaisia opetusmetodeja ja malleja johtamiseen nykyään ylipäätänsä on.

Olen sadisti

Väittävät, etteivät vanhat ihmiset tarvitse enää niin paljon unta kuin me vähän nuoremmat. Testaan väitteen, annoin äidille lahjaksi Sims 3:n.

Tyydyn vähään, mutten liian vähään

Juttelin tänään vakavasti asiakkaana olemisesta. Pohjalla oli omalaatuiset kokemukset aikaisemmin keväällä laivalla, kun tuntui että työntekijät kulkivat aivan zombeina omissa ajatuksissaan. Ei suoranaista epäkohteliaisuutta, mutta välinpitämättömyyttä ja työstä sluibaamisen tuntua.

Olen mielestäni asiakkaana aika vähään tyytyvä. Ylipirteys ja jatkuva hymyn päällä pito tuntuu itse asiassa jotenkin ainakin minun mielestäni vähän painostavalta. Tulee tunne, että kun myyntihenkiö selvästikin tosi kovasti yrittää, niin minunkin pitäisi nyt jotenkin väkisin hyppiä ja pomppia ilosta. 

Eniten arvostankin sitä, että myyjä/tarjoilija/tms on läsnä henkisesti. Ei tarvitse hymyillä, olla vitsikäs tai mitenkään tehdä itseään tykö. Riittää, että keskitymme siihen, mistä kummatkin olemme yhdessä puhumassa. Se on itse asiassa sitä kaikkein parasta asiakaspalvelua: siinä kaksi ihmistä hoitaa asiallisesti yhteisen asian toivon mukaan parhaalla mahdollisella kumpaakin tyydyttävällä tavalla.

En tosin kiellä, ettenkö olisi todella otettu, kun joskus osuu eteen luontevan ystävällistä ja käsittämättömän avuliasta toimintaa niin että tuntee olevansa todella tärkeä - kuitenkin niin, ettei tule sitä fiilistä että ahteria nuollaan. Esimerkiksi Kluuvikadun Fazerin kuppila on sellainen. Lähes hätkähdän joka kerran, kun herkkujani tarjottimelle kasatessani tarjoudutaan auttamaan niiden kantamisessa pöytään jne. Kaikki tapahtuu tavalla, josta tulee vain hyvä mieli eikä yhtään vaivaantunut olo.

Juteltiin siitäkin, että onko minulla ollut laivainsidentin lisäksi huonoja asiakaspalvelullisia kokemuksia, ja tuli tenkkapoo. Eipä niitä juuri ole. Paljon on tosiaan kiinni siitä millä mielellä itse on. Koska rakastan ruokaa ja herkkuja, niin enhän minä esimerkiksi ravintolaan tai kahvilaan koskaan mene huonolla tuulella.

Jälkeen päin vasta muistin, että onhan niitä huonoja ja turhauttaviakin kokemuksia, mutta ne eivät ole koskaan syntyneet nenäkkäin, vaan sähköpostin välityksellä. Tosin niitäkin on oikeastaan kunnolla vain yksi, muutaman vuoden takainen Fujitsu/Powermill-insidentti, josta kerroin tässä ja tässä. Päälimmäisenä etenkin tuossa ensimmäissesä ongelmassa lieni se, ettei olla oikein henkisesti läsnä.