Ei ny me mun jakeluun

Paavo Arhinmäki on tyrmistynyt, kun avopuolisoille ei haluta antaa samantyyppisiä oikeuksia kuin aviopuolisoille. Niin tyrmistynyt, että tulkitsee avoliiton olevan epähyväksytty parisuhdemuoto.

En ymmärrä.

Toki minäkin olen aina luullut, ja tuskin luulen edes väärin, että on täysin normaalia että asutaan yhdessä myös ns. susiparina. Mutta on myös ihan normaalia elää ilman erinäisiä vakuutuksia. Eikä se ole väärin.

Mutta se on valinta.

Avosuhde on kahden ihmisen valinta elää ilman parisuhteellisia juridisia velvotteita ja oikeuksia. Aivan samaan tapaan kuin koti- tai henkivakuutuksen ottamatta jättäminen on valinta maksaa omasta pussista jos jotain tapahtuu.

Nyt kuitenkin siis avokkien pitäisi saada kompensaatiota, oma panoksensa pois, jos toinen on tullut hyötyneeksi yhteistaloudesta enemmän kuin moraali sallii. Minä vain kysyn, että miksi evät menneet naimisiin? Kukaan kun ei sitä naimisiinmenoa todellakaan estä. Vakuutus voi jäädä saamatta jos on vastuuton ja ylisairas, mutta maistraattiin voivat kävellä oikeasti ketkä vain, jotka eivät ole serkkua lähempää sukua. 

Jos avioliiton vieroksuminen on jokin aatteellinen juttu, niin kyllä siitä pitää olla sitten valmis jotain maksamaankin. Miksi riskin otto pitäisi maksattaa jollakulla muulla? Eihän kukaan kehtaa vakuutusyhtiöltäkään rahaa vaatia, ellei omista sitä vakuutusta.

Kyse ei ole siitä mitä esim. 20 vuoden avosuhteen jälkeen osapuolet ansaitsevat uhrauksistaan. Toki varmasti oikeasti ansaitsisivat moraalisesti erinäisiä asioita. Mutta valinta on myös ollut heidän alusta alkaen. Ja he ovat päättäneet valita oikeuden ja velvollisuuden hoitaa asiat keskenään ja vain keskenään, jos tulee ero tai kuolema. Miksi heidän valintaansa pitäisi halventaa tai ruveta holhoamaan?

Kysehän ei ole mistään syrjinnästä tai vainosta, jonka takia epätasa-arvoista asemaa pitäisi oikeasti korjailla. Ainoa epätasa-arvo olisi se, että ei annettaisi mennä naimisiin tai rekisteröityyn parisuhteeseen. Ja sitähän ei ole sen jälkeen kun seksuaalivähemmistötkin saivat oikeuden sanoa tahdon.

Musta tuntuu

Oon tässä nyt yli vuoden päivät ollut esimieskoulutuksessa. Ja vielä jatkuu.

Se on hämmentävä prosessi.

Etenkin minulle tuottaa vaikeuksia tunnejohtamisen käsite.

Samaan aikaan meitä opetetaan olemaan ihmisiä ihmiselle, mutta toisaalta myös manipuloimaan muita ihmisiä. En oikein osaa nähdä sitä muuten. Siitä tulee lievästi jakomielinen olo. Toisaalta pitäisi myötäelää mutta kuitenkin silti käyttää samaa tunnevastetta kaupallisesti hyödyksi. Pitäisi joko huijata itsensä uskomaan, että vuorovaikutus on aitoa tai sitten pyrkiä vaimentamaan otsalohkossa jomottava hälytyskello, joka alkaa soida heti kun alan empata jotain, jota en hyväksy vaikka periaatteessa ymmärränkin. Näkemykseni mukaan moinen ei aidosti luonnistu kuin ehkä sosiopaatilta.

No, ovathan yhtiöt rakenteeltaan aika sosiopaattisia ympäristöjä. 

Toki uskon siihen, että hyvät tavat ja silleen ja lisäksi pitää ymmärtää että aina ei osata ihan olla repeilemättä nahoista. Mutta senkin jälkeen taas hyvät tavat ja silleen. Ja puhutaan homma läpi miettien miten voisi välttää tulevat ryöpsähdykset tai ohjata asia jotenkin toisille laduille. Ja jos ei sillä selviä, vaan syynä on lapsellisuus kuten kateus, kyttäily, sluibaamisen oikeuttaminen tai muu keppihevostelu, niin kylmästi muistutus että tämä on ammatti-ihmisille tarkoitettu työpaikka eikä leikkikoulu ja oman egon jatke. Ei ehkä noin jyrkästi, mutta pääpiirteittäin näin kuitenkin.

Kaikki muu tuntuu fuulalta, koska jos vastapuoli ei ymmärrä mitä teen, käytän häntä härskisti hyväkseni. Ja jos ymmärtää, koko kanssakäynti on rituaalimaista näytelmää, jossa kumpikin tietää viitekehyksen ja mihin ollaan menossa, mutta silti pitää toistella niitä laimeita vuorosanoja. 

Jos äskeinen vaikutti epäselvältä, niin leikitään hetken heteromiestä.

Kuvitelkaa olevanne kolmansilla treffeillä tyhmän naisen kanssa. Olette ensin syömässä, ja tyttö on oikeasti hirvittävän otettu siitä, että maksatte safkat, ostatte ohimennen ruusumyyjältä tytölle kukan, hymyilette kannustavasti kun kuuntelette hänen juttujaan asioista jotka eivät oikeasti kiinnosta pätkään. Päämääränä on kuitenkin vain saada tyttö tyytyväiseksi, jotta saa illalla pesää. Hyvällä lykyllä alkaa saada vakipesää.

Kuvitelkaa sen jälkeen olevanne kolmansilla treffeillä fiksun naisen kanssa. Jo päivällispöydän yli olette saaneet osaksenne katseita ja kommentteja, joista käy yhä ilmeisemmäksi se, että kumpikin pelaa toista. Käydään läpi perinteiset kuviot ja kohteliaisuudet, mutta kaikki tuntuu samaan aikaan sekä oman ja toisen älykkyyden loukkaamiselta että äärimmäisen epäaidolta. Mitä pitemmälle ilta kuluu, sitä epävarmempaa on heruuko pesää lainkaan, edes kertaluontoisesti, ellei lopeta sitä pelleilyä alkuunsa ja ala puhua asioista niiden oikeilla nimillä.

Mutta siinä piilee se ongelma, että työelämässäpä ei saakaan puhua asioista niiden oikeilla nimillä - todella oikeilla nimillä - jottei altista itseään ja firmaa riskitekijöille, jotka voivat myöhemmin iskeä takaisin. Tunteista voi toki puhua ja aistia, mutta koska niistä puhutaan päämäärätietoisesti, ei lopputulos ainakaan minun tuntemuksieni mukaan voi olla aitoa rakkautta vaan vain pelkkä pano. Ja koska totuuksien edessä on koko ajan poliittisen korrektiuden verho ja sumutuksen tuntu, on jossain määrin veteen piirretty viiva milloin se riiaus muuttuu raiskauksen yritykseksi. 

Tämä lienee se syy, miksi siviilissäkin perinteiset "romanttiset temput" herättävät minussa lähinnä epäuskoista naurua. Se vain on niin kiusallisen ilmeistä - vaikka olisi kuinka tosissaan päämäärästä. Aivan kuten nämä nykypäivän tunnejohtamisen aakkoset, jossa tunnetaan, tiedostetaan ja ymmärretään niin maan perusteellisesti sekä itseä että muita, että eihän nyt jumalauta kukaan edes vähäisellä älykkyydellä varustettu ihminen pysty ottamaan edes itseään vakavasti jos pitäisi sen johtamisen lisäksi tehdä myös oikeita töitä. Niin kuin joutuu.

Musta nyt tuntuu että mä olen tänään vähän ahdistunut. Musta tuntuu että joko pelaa tai tulee pelatuksi. Musta tuntuu että se on ihan perseestä. 

Scifin todellisuudesta taas jälleen

Suomi ei ole kovin scifi-ystävällinen maa. Suorastaan ihmetyttää että Lost upposi kansaan niinkin hyvin kuin upposi. No, siitä puuttui avaruus, ehkä se selittää. Sillä sitten kun avaruus tulee mukaan peliin, eikä kyseessä ole Star Wars, yleisö kaikkoaa sen verran pahasti, että hyvä kun hyviä scifareita edes saadaan Suomeen saatika nähdään ikinä loppuun. Ainakaan millään ilmaisella kanavalla.

Se on harmi. Nykypäivänä kun tehdään muutakin kuin avaruusoopperaa.

Nelonen jätti Galactican ensin vuosiksi heitteille kunnes kaikessa hiljaisuudessa hautasi sen jonnekin Kinoteeveensä perukoille. No, sen saa sentään antennihuusholliinkin, toisin kuin MTV3 Scifin, johon maikkari on säilönyt kaikki Star Trekit. Stargate Sg-1 on dumpattu Subille, joka sai vihdoinkin aikaiseksi peräti kuudennenkin kauden esittämisen. Tulevista kausista ei tietoa, vaikka tämäkin television pitkäikäisin scifisarja loppui jo yli kolme vuotta sitten.

Stargate Atlantiksesta on varmaan turha edes unelmoida. Tämänhetkisestä Stargate Universesta puhumattakaan.

Viimeksi mainittu vain parantaa kuin sika juoksuaan. Uuden Galactican jälkeen parasta mitä mainstream-scifissä on taas vähään aikaan tapahtunut. Se, että scifiä ei tässä realismifiksoituneiden salkkarifriikkien maassa ymmärretä on ehkä juuri Galactican ja SG Universen kohdalla suuri sääli, koska ne oikeastaan eivät ole varsinaisesti scifiä, vaan varsin hyviä ihmis- ja yhteiskuntatutkielmia.

Galactica kommentoi varsin selkeästi amerikkalaista suurvaltapolitiikkaa, viime vuosien terrorismin vastaista sotaa ja uskonnollisia konflikteja sekä toiseuden ongelmaa. SG Universe on puolestaan välillä aivan loistavaa työelämän ryhmädynamiikan ruodintaa. Kuten Galacticassakin, SG Universen tapahtuminen jossain muualla kuin maapallolla on täysin sivuseikka paitsi siinä, että se riisuu häiriötekijät pois tärkeän asian ympäriltä.

Olen tässä jo reippaasti yli vuoden ollut esimieskoulutuksessa ja kilttinä hikarina myös omalla ajallani imenyt jonkin verran asiaan liittyviä tieteellisiä artikkeleita. Asiaan tietenkin vaikuuttaa muutenkin pienestä pitäen kiehtonut kysymys miksi ihmiset käyttäytyvät niin kuin käyttäytyvät. Siltä pohjalta SG Universe välillä todella tyydyttää. Klassista lineaarisen ja kompleksisen organisaation yhteentörmäystä.

Galacticassa ei oikeastaan koskaan kunnolla sekoitettu näitä kahta, sillä armeijan lisäksi myös siviilihallinto oli loppujen lopuksi varsin diktatuurinen ja kumpikin mahti oli riittävän voimakas elääkseen toisesta erillään (ja pullistellakseen toisilleen). SG Universe sen sijaan puitteiltaan asettaa siviilit ja sotilaat kirjaimellisesti samaan veneeseen, ja vaikka armeija onkin nimellisesti "projektin" johdossa, siviilien suhteellisen suuren määrän ja jokaisen kynnelle kykevän käsiparin tärkeyden takia armeijan organisaatiomalli ja käskytysperinne eivät yksinkertaisesti toimi. Eivät etenkään, kun käytännössä elintärkeä tiedemies on tunnevammainen, sooloileva salailija ja vastuunsa alla useasti luuhistuva eversti on tunnevammainen ja loppuunpalanut. Suurimmaksi osaksi kaikki muut ovat muuten vain loppuunpalaneita, peloissaan ja/tai pihalla.

Muutospaineisissa, kriisiin ajautuneissa yhtiöissä tilanne ei itse asiassa hirveästi tuosta eroa, vaikka kyseessä eivät kirjaimellisesti olekaan ihmishenget. Selviytymistaistelua se on silti, ja haasteet ihmisten yhteistoiminnassa ovat aika pitkälle samat. Käsikirjoitettuna simulaationa SG Universe onkin Galactican lailla hyvin ajatuksia herättävää katsottavaa. Avaruudessa kun ei voi antaa potkuja, ellei potkaise tyyppiä ilmalukkoon tai jätä oman onnensa nojaan vieraalle planeetalle. Ei etteikö sitäkin olisi kokeiltu - ja opittu että se iskee ennemmin tai myöhemmin omaan nilkkaan. Ja valheilla on lyhyet jäljet.

Ihmissyöjälampaat

Oonpa tässä taas mietiskellyt ja ihmetellyt maailmaa. Se on aivan aikuisten oikeasti naurettava, viihdyttävä, hauska, vaikka sen viihdyttävyysarvoa minulle tuossa jälleen epäiltiin. Toki se on myös ärsyttävä, vituttava, pelottava ja ahdistava, mutta hauskuus ja mielenkiintoisuus poistavat usein etenkin sen pelottavuuden ja ahdistavuuden.

Mietin miksi näin on, viihdyttävyys, vaikka monet asiat tosiaan ovat vakavia ja etenkin pelottavia ja ahdistavia. Mutta kun niiden lisäksi kaikessa on aina myös jotain hassua tai muuten vain absurdia. En kykene keksimään asiaa, joka ei olisi vähintäänkin mielenkiintoinen vaikka ei olisikaan suoranaisesti hersyvän hauska tai hillittömän absurdi. Tylsää minulla tämän ansiosta onkin oikeastaan vain silloin, kun ympärillä on niin kova meteli tai kaaos, etteivät ajatukset pysy koossa.

Maailma onkin minun näkövinkkelistäni eräänlainen ratashärdelli. Se raksuttaa ja toimii, mutta osasia on niin miljoonakiljoona, ettei niistä saa tolkkua Erkkikään. Paitsi että saa, ainakin joiltain osin, jos keskittyy. Niiden setviminen tuottaa hieman sitä samaa mielihyvää kuin viisivuotiaana transistoriradion purku ja kokoaminen niin, että palasia ei jää yli ja radio edelleen toimii. Se onnistuu kun keskittyy eikä anna periksi. Hauskaa, palkitsevaa, toisinaan hyvinkin produktiivista.

Sovellan samaa elävän elämän ongelmiin. Jos asioihin keskittyy, niihin tulee jokin tolkku. Kun keskittyy vähän lisää ja tutkii palasia vähän tarkemmin, ymmärtää mikä se on se mekanismi, jolla se tolkku syntyy. Jos sen sijaan herpaantuu ja alkaa kiipeillä seinille, homma menee vituralleen. Siksi kaihdan vaikkapa tunteen palossa tehtyjä ratkaisuja, koska niillä on tapana olla mustavalkoisia ja ylihelppoja - purkkavirityksiä, jotka laukeavat ennen pitkää omalle naamalle. Hosumalla ei tule kuin kusipäisiä kakaroita.

Ja maailmassa hosutaan mielestäni ihan liikaa. Kun ongelmiin pitää liian usein saada nopeita ratkaisuja, jotta närkästyneet massat eivät velloisi kaduilla ja intterneteissä aivan yli äyräiden, päätetään, ettei niiden ratkaisujen tarvitse toimia kunnolla, kunhan toimivat edes jotenkin tai edes näyttävät siltä että saattaisivat toimia. Loppu jätetään pr- ja kapulakielikoneiston viimeisteltäväksi.

Moinen ilmeisesti pöyristyttää minua hataruudessaan sen verran, etten aina osaa pitää turpaani kiinni vaikka vastassa olisi satapäinen lauma verenhimoisia ihmissyöjälampaita jotka näkevät heinäpaalin ja maajussin, mutta eivät hahmota maajussin ja heinäpaalin välistä yhteyttä, vaan ainoastaan sen, että kummatkin ovat ruokaa riippuen siitä onko aamiainen vai lounasaika.

Ja sitten minua alkaa huvittaa ajatus verenhimoisista ihmissyöjälampaista.

Onhan asenteeni ilmeisesti jonkinlaista äärimmäistä idealismia, vaikkei minulla kuitenkaan mitään unelmaa upeasta täydellisestä maailmasta ole. Uskon silti vakaasti, että aina välillä joku herää ajattelemaan jotain asiaa ihan itse asian eikä oman navan tai kavereiden hyväksynnän takia ja ymmärtää, etteivät hommat oikein hoidu käsien heiluttelulla ja taivastelulla. Käsien heiluttelu ja taivastelu luovat toki helppoa yhteenkuuluvuuden tunnetta ja antavat kivan illuusion siitä, että kyllä tämä tästä. Mutta jos käsien heiluttelu tosiaan riittäisi, emme tarvitsisi lentokoneita.

Tai ehkä juuri se on minimalistinen unelmani täydellisestä maailmasta. Se, että osattaisiin vaikeista ja kipeistäkin aiheista ajatella yksityiskohtia rauhallisesti ja ilman suuria tunteita. Otettaisiin ne riittävän pieniin osasiin ja ymmärrettäisiin, että mikään niistä palasista ei ole merkityksetön tai ylimääräinen. Ja etenkin saataisiin iloa ja tyydytystä siitä ratkomisesta, jolloin paineet helppojen purkkaviritysten tekemiseen vähenisivät.

Myönnän toki, että unelmani on aivan yhtä epärealistinen kuin missien toiveet maailmanrauhasta ja kukkahattutätien visiot siitä, että kaikki olisivat kilttejä toisilleen ja panisivat vasta aviossa ja vain vastakkaisen sukupuolen edustajaa. Voin kuitenkin ehkä lohduttautua sillä, että loputtomalla tiellä joko helvettiin tai taivaaseen minulla on jo nyt kivaa eikä vasta myöhemmin, kun mahdoton unelma on saavutettu.

Ja vaikka viihdytänkin itseäni tässä vemppaamalla kädettömillä rinnastuksilla (ja edelleenkin hihitän ajatukselle ihmissyöjälampaista) on minulla eittämättä poliittisesti epäkorrektina ja sosiaalisesti rajoittuneena ihmisenä silti kuitenkin myös yleviä, vakaviakin periaatteita. Kuten että etenkin yhteiskunnallisten ongelmakohtien edessä on mielestäni hyvin epäsopivaa ja haaskalintumaista maleksia kuin ketjukolarin äärelle kerääntynyt yleisö, joka haluaa nähdä verta sekä järkyttyäkseen että kiihottuakseen siitä. Heilutellaan niitä käsiä ja lepatetaan omalle pihalle kaakattamaan. Hus!

Hitler-kortti

Ex-opettaja selostaa julkisuudessa, että osa kiusatuista tullee kiusatuiksi koska ovat huumorintajuttomia ja yliherkkiä.

Syntyy kuhina, joka menee pääpiirteiltään niin, että joukko entisiä kiusattuja ja samanmielisiä komppaajia muodostaa verbaalisen lynkkausjoukon, johon ei ole väliin menemistä tai tulee turpaan.

Pannaan kädet korville, silmät kiinni ja huudetaan väärinväärinväärin samalla kun lyödään vyön alle jokaista jolla on jokin muu näkemys. Kaikki keinot ovat sallittuja: sanojen vääristely, perättömät olettamat, henkilökohtaisuuksiin käyminen, syyllistäminen, tappouhkaukset... Koska kiusaaminen on väärin ja jokin maailmassa menee pahasti vinksalleen, jos kaikki eivät toista Virallista Mantraa tai vähintäänkin hymistele mukana.

On jännää, että kiusatuksi joutuminen tai kiusattujen syvä emppaaminen oikeuttaa kollektiivisesti aggressiiviseksi muuttumisen, ilman että kenelläkään soi mikään kello. Vai onko se vain sitä, ettei uskalleta kuunnella kellon sointia, jottei saa turpaansa niiltä joita ei edes kiinnosta soiko vai ei.

No, fasismihan on onneksi aina jees kun ollaan Oikealla Asialla.

Onneksi kaikelle voi ja pitää nauraa. Tällä vauhdilla minulla on kuuskymppisen naururypyt ennen kuin täytän edes neljäkymmentä.

Vihaan poliittista korrektiutta

Olen kurkkuani myöten täynnä poliittista korrektiutta.

Kun Åttå drinkero halvensi ruotsalaisia (stereotyyppisesti homoja blondeja eli ns. miespissiksiä), suomalaiset ääliöhomot nousivat lakatuille varpailleen, katsoivat itsensä loukatuiksi ja nostivat metakan. Koska onhan se nyt ihan väärin, että heidän tasa-arvopyrkimyksiään ei kunnioiteta myöntämällä erivapauksia kuten pilkatta olo.

Eikös se ole tasa-arvoa, että kaikkea pilkataan. Niin kuin pilkataankin. Ja kaikella myydään, miksipä ei.

Aikoinaan kun Lola, silloinen Odusoga ja nykyinen Wallinkoski mainosti jotain maskusotkajyskiä kauniilla rinnuksillaan, niin eikös tullut huuto. Olikin hieno vastalause puljulta pukea Lola seuraavaan mainokseen niin peittävään kurapilkkikalastushaalariin kuin mahdollista, niin että hyvä kun nenä näkyi. 

Kuitenkin vähän aikaisemmin oli kritisoitu miten Lolaa voi edes näyttää telkkarissa, kun sillä on niin kauhea se ärrävika. Ja taas pääsee amatöörit ruutuun pelkästään tisseillä.

Saatana tissikateutta sanon minä. 

Poliittinen korrektius ei ole muuta kuin lyömäase niille, jotka etsivät jotain mistä loukkaantua silloin kun tekee mieli pikkumaisesti loukkaantua.

Raivohullu poliittinen korrektius yrittää siivota näkösältä kaiken mahdollisen, jottei kenenkään vain tarvitsisi ajatella. Samaan aikaan huudetaan kouluisa medialukutaidon perään. Päättäkää nyt saatana kumpaa haluatte.

Jos nimittäin jälkimmäistä, niin luottakaa nyt siihen taitoon sitten kans ja haistattakaa ainakin näille urpoille, jotka yrittävät pölliä itselleen muiden stereotypiat ajaakseen omaa tasa-arvoasiaansa epäreiluin keinoin.

Minua ei muuten ruotsalaisena ollenkaan ottanut päähän Åttå drinkero. Ruotsalaisvittuiluhan on rakkautta.