Eteenpäin kunnes vesi tulee vastaan

 Valokuvatorstai, 178. haaste.

Menton kesällä 1988.

Eläköön markkina-arvo!

Viha-rakkaussuhteeni sukupuolirooleihin on aina ollut monimutkainen. Flirttailuni markkina-arvoteorian kanssa on viime vuosina ollut kuitenkin enimmäkseen erittäin tyydyttävää. Monet kovaäänisimmät MA-aatteelliset tunnen nimen lisäksi myös ulkonäöltä ja käytökseltä, mikä toki antaa tiettyä etulyöntiasemaa asioiden punnitsemiseen ja rivienväliseen lasitaloista vihjailuun. Mutta ihan puhtaasti sanoina paperillakin (tai näytöllä) markkina-arvoteorian rakentelijoiden puuhastelu antaa oman elämänsä peliteoreetikoille hauskaa puuhaa runkkaamisen välissä. Arvostan.

Riemastuin taas vaihteeksi Henry Laasasen töräykselle siitä, millainen on naisellinen nainen. Suhtaudun lievän skeptisesti siihen, että olisi olemassa jokin universaali naisellisuuden määritelmä - tosi aina aikojen alusta asti - mutta olen valmis hyväksymään sen arguendo, jotta juttu etenee. 

Laasasen kirjoitelmassa ilmentyy noin 25 kappaletta ominaisuuksia, joita naiselliselta naiselta pitää joko puuttua tai joita hänellä pitää olla. Täytän mainituista vaatimuksista noin kolme, enkä lopuista ominaisuuksista kaipaa kuin muutaman perään - tosin lähinnä pärjätäkseni paremmin töissä kuin hurmatakseni miehiä. 

Tästä huolimatta elämästäni ei ole koskaan puuttunut edes tasokkaita miehiä. Joistakin heistä on ollut jopa ongelmallista päästä eroon. Tämä selittyy toki helposti sillä, että olen alemman tason naisena kykenemätön tunnistamaan tasokkuutta. Silti, koska teorian mukaan myös alemman tason naiset kuluttavat tuhottomasti aikaa nostaakseen arvoaan ylemmän tason yksilöiden edessä, on olemassa jokin myös alemman tason yksilöiden miellettävissä oleva tasokkuuden määritelmä. Olenko siis ollut YT-miehelässä vai en?

Tämä päättömyys viihdyttää minua suuresti, koska mites tämän nyt pitäisi mennäkään? Joko en tiedä mitä teen, tai YTM ei tiedä mitä tekee? Eikä YTM silloin voi enää olla YTM, jos ei tiedä mitä tekee? Vai ehkä se on slummaamassa? Miksi YTM:n pitäisi slummata? Eikö sekin jo haalista hänen arvoaan?

Toisiaan kumoavia kysymyksiä ja vastauksia voisi heittää piirileikkiä tanssien ikuisesti, ja siitähän tässä on kyse. Leikistä. Pelistä ja ajanvietteestä, jonka funktiona ei ole kuin kisata siitä kenen veistämät shakkinappulat pääsevät pelilaudalle asti.

Ja on siitä hyötykin.

Jos Laasasen ja possensa kuuluttama elämänasenne ja parisuhdemarkkinafilosofia herättää kuulutetut naiselliset naiset korjaamaan lähes myyttiset miehiset miehet pois pelikentältä, se on yksi este ja ärsytys vähemmän kaikille niille, jotka etsivät Sedulan maskimeren seasta Barbie & Ken -leikkeihin jo kyllästyneitä yksilöitä. 

Sama luuta voisi käydä myös työpaikoilla. Kun kaikki Neidit ja Urokset siirtyisivät kaikki Ylemmän Tason Työpaikoille kisaamaan sukupuoliroolien Oscareista, ammattitaitoiset saisivat tehdä työnsä rauhassa ilman kädestäpitelyä ja egosotia, sukupuoliroolinsa lennokkaasti adlibaten. 

Mistä tässä pelissä sitten on todellakin kysymys? Mitä kotipesää loppujen lopuksi puolustetaan ja millä määritellään voitto? Täysin se ei tunnu olevan selvää edes pelin keksijöilleen itselleen. En voi siis kun olettaa. Mitä todennäköisimmin pohjalla on katkeruus siitä, ettei naisten tarvitse kuin avata puseron ylin nappi saadakseen puoli miessukukuntaa hyppimään mielihalujensa mukaan, joten siispä yritetään tyylikkäästi saada naisia laittamaan ylänappi kiinni ja avaamaan se enää vain luvan kanssa. Syyksi annetaan ymmärtää, että keino ei toimi ellei ole ajanut rintakarvoja ensin tai koska sillä ei saa kuin vääriä miehiä. 

Paskempi juttu leikin keksijälle on tietenkin se, että liian moni ottaa homman turhan vakavasti.

Syrjähyppy vs. murha

Virginiassa teloitetaan tänään ensimmäinen nainen sataan vuoteen. Luonnollisestikin taistelua käydään viimeiseen asti, ja tuomittua pidetään joissain kortteereissa vain rikoskumppaneidensa hyväksikäyttämänä vajokkina. Näyttöä jälkeenjääneisyydestä ei kuitenkaan juridisesti katsota olevan.

Noh, oli kuolemaantuomiosta mitä mieltä tahansa, asia on saanut lievästi tragikoomisia piirteitä. Iranin presidentti Mahmud Ahmadinejad on katsonut tarpeelliseksi kommentoida tuomiota sillä perusteella, että USA arvostelee Iranin naisten teloituksia samalla pannessaan omia yksilahkeisiaan multaan. 

Arvomaailmojen yhteentörmäys on viihdyttävää. Ahmadinejadin maailmassa murhasta toki saa yhtälailla kuolemantuomion. Toisaalta näin myös prostituutiosta tai aviorikoksesta. Ainakin jos on nainen. Ja jos on nainen, aviorikokseksi kelpaa usein käytännössä myös vaikka vieraan miehen raiskaamaksi joutuminen tai aviomiehen harjoittaman parittamisen peittelyksi sepitetty vale, joka lännessä myös hätäpaskana tunnetaan.

On sinänsä morbidia vertailla kuolemantuomioita keskenään, mutta jotenkin nyt haluaisin huvittuneena ihmetellä missä universumissa Ahmadinejad kuvittelee tulevansa otetuksi vakavasti?

Koko sharia-hardlineristisen idän ja kristillis-ateistis-agnostisen lännen värinen eripura tuntuu toisinaan niin totaalisen selvittämättömän toivottomalta. Miten voivat kohdata kulttuuri, joka parhaimmillaan antaa sukupuolesta riippumatta jäsenilleen täyden itsemäärämisoikeuden omasta kehostaan ja henkilökohtaisista elämänvalinnoistaan, ja kulttuuri, joka parhaimmillaan saattaa pitkän painostuksen jälkeen muuttaa aviomiehensä prostituoiduksi pakottaman naisen aviorikostuomion kivityksestä sataan raipaniskuun. 

Kun yhteistä säveltä ei tunnut löytyvän, mieli väsyy. Ihminen turhautuu. Ja kun riittävästi turhautuu, tulee se lapsellinen hetki, kun toivoisi jokun pommittavan vastapuolen kivikaudelle. Kun Isoille Pojille iskee se lapsellinen hetki, hautausmaille syntyy tungos.

Pommittaispa joku Isot Pojat kivikaudelle.

Koskaan ei pidä sanoa ei koskaan

 Enpä uskonut koskaan tätä päivää enää näkeväni.

Noniin kaikki pienet tytöt ja pojat ja somehörhöt. Täti kertoo nyt teille siitä milloin suomalainen SoMe syntyi. Se ei ollut eilen, eikä viime viikolla. Ei edes silloin kun Twitter aloitti tai Facebook avasi ovensa maailmalle. Varsinkaan se ei syntynyt Jaikussa tai Qaikussa. Sen syntysija ei ollut edes Irc. Suomalainen, muutkin kuin yliopistohipit saavuttanut reaaliaikainen sosiaalinen media syntyi vuonna 1985. Sen nimi oli Vaxi. Sen keskusteluryhmät olivat eläväiset ja moninaiset ja käyttöliittymä hakkaa minkä tahansa tekstipohjaisen liittymän vielä tänäkin päivänä (ja muutaman graafisenkin). Kasvoin siellä pikkutytöstä aikuiseksi asti, ja se oli enimmäkseen todella hyvä asia. Se aika antaa ainakin perspektiiviä nykypäivälle ja rohkaisee levollisesti odottelemaan kuplan puhkeamista sekä tuhansien some-konsulttien ajautumista työttömiksi.

Vuonna 2003 Vaxi sulki ovensa, ja luulin että se oli sitten siinä. Tänä viikonloppuna se kuitenkin heräsi henkiin.

Siinä jälleennäkemisen riemussa oli melkein jäädä kakkoseksi kymmenenvuotishääpäivä. Joka sekin on aika makea juttu, koska minun ei koskaan pitänyt mennä naimisiin ja pidän edelleenkin avioliittoa instituutiona aika vähäisessä arvossa. No, ei pitänyt hankkia lapsiakaan. Kersa täyttää helmikuussa kymmenen. 

Olipas aika helvetin hyvä viikonloppu. 

On se niin väärin

Kun pelaa Guitar Heroa saa osakseen hymistelyä ja ihmettelyä miksi kulutan moiseen aikaa. Opettelisit mieluummin soittamaa oikeaa kitaraa, sanotaan. En ole juuri kuullut tai nähnyt Call of Dutyn tai Counterstriken pelaajille tuhistavan, että ottaisitte rynkyn kouraan ja menisitte oikeasti metsään opettelemaan. On se niin väärin.

Jokaisella kirjakupalla tuntuu olevan e-kirjoilleen oma formaatti, joka tarvitsee oman laitteen. Ei riitä että on iPad ja Kindle, Akateemisen e-kirjat pakottavat hankkimaan vielä kolmannenkin romun rinnalle. Miettikää kun joutuisitte paperikirjojenkin kohdalla käymään aina ensin optikolla ennen kuin voitte mennä uuteen kirjakauppaan ostamaan pokkareita. On se niin väärin.

Tv-kanavat huutavat inkvisitiota ja TVKaistaa roviolle, mutta niillä ei tunnu tulevan mieleenkään, että voisivat yhdistää voimansa ja panna omat nettivideopalvelunsa samaan koriin. Vähän lisäherkkuja maksusta päälle, niin ei tarvitsisi niitä televisiomaksujakaan korottaa. On se niin väärin.

Helsingin keskusta on ruma ja sielun silmä kärsii. Kaupunkisuunnittelu on tietenkin eri mieltä ja yrittää vähätellä soraääniä syyttämällä tietämättömiksi. Jos kaupunki on etenkin talvella täysin harmaa, kun ei viitsitä edes suunnitella värimaailmaa loistamaan muuten kuin keskikesän vehreyden keskellä, niin tämäkin tietysti johtuu vain arvostelijan tietämättömyydestä ja ilmiselvästä sokeudesta. Niitä ruusunpunaisia laseja ilmeisesti jaetaan vain Kaupunkisuunnittelun virkamiehille. On se niin väärin.

Ensi kuussa siirretään taas kelloja siihen suuntaan, joka takaa että kertaheitolla meillä on vielä vähemmän valoa silloin kun sitä tarvitaan. Koska tärkeämpää että valoa on silloin kun kaikki nukkuvat tai ovat sisätiloissa. On se niin väärin.

Syysvitutus. Se on täällä.

Ja se vasta väärin onkin.