Olen tässä viime päivinä miettinyt tuota Marja-Sisko Aallon tapausta. Paljon risuja on tuntunut saavan kirkko, vaikka käsittääkseni ylin johto onkin suhtautunut - pitkin hampain mutta kuitenkin - Aallon elämänvalintaan suopeasti. Mutta Aalto kuitenkin erosi, koska riittävää yhteyttä seurakuntalaisiin ja seurakunnan työntekijöihin ei ilmeisesti syntynyt. Kuuluisvatko ne risut sittenkin seurakunnan jäsenille? Ehkä kummallekin tasapuolisesti.
Uskonto on sitten outo juttu. Miettii tätä Suomenkin valtauskontoa. Se on kuitenkin, lähtökohtaisesti sanomaltaan suht lempeä. Se paasaa laupeudesta, hyväksymisestä sun muusta. Ja hiljaksiin tämä onkin tullut todeksi seurakunnan rivijäsenille saavana osapuolena.
Mutta kirkon työntekijöihin se ei tunnu yltävän ollenkaan niin hyvin. On jotenkin surullisen hupaisaa, että seurakunnassa se uskonnon ilosanomaa ja ymmärrystä pahimmin vaille jäävä osapuoli onkin paimen itse. Omat lampaat purevat.
Kirkko on vuosisatojen ajan tunkenut seuraajiensa kurkuista alas keskusjohtoisen, sanelevan, autoritäärisen tavan olla uskonnollinen johtaja. Sen edellytyksenä on kuitenkin se, että hengelliset johtajat ovat täydellisiä, lähes jumalallisia itsekin. Ja näinhän pitkään vähän annettiin ymmärtääkin.
On kova kolaus, kun ihminen osoittautuukin ihmiseksi. Varsinkin jos alamaisille ei ole alusta pitäen suvaitsevaisuutta myös omalla esimerkillä opetettu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti