Terveisiä täältä En jaksa päivittää blogia -maailmasta. Täällä asuu nykyään aika paljon ihmisiä. Viimeisen kuukauden aikana taas sellainen puolentusinaa lukemaani blogia on ilmoittanut, että ei jaksa enää ollenkaan, tai että ainakaan ei viitsi enää kovin usein.
Blogien kuolemaa onkin tässä toitoteltu aika pitkään. Ne, joilla on hommassa rahaa kiinni tavalla tai toisella (muoti-, käsityö-, ruokablogit) elävät toki edelleen, ja niiden suosio kasvaa, mutta me, jotka vain puuhastelemme huviksemme ja leikkaammee hiusta, alamme jäädä hiljaisiksi tai siirtyä suoltamaan 140 merkin aivopieruja muille alustoille.
Joskus vuosina yksi ja kaksi sfnetin kulta-aikaan sfnetiä nimiteltiin myös avohoitolaksi. Monet aktiiviset elivät murrosaikaa elämässään, mikä oli se asia, joka teki heistä aktiivisia keskustelijoita oli aihe melkein mikä tahansa. Kun elämä seestyi tai löytyi kumppania ja perustui perhettä jne, väki alkoi hiljalleen kaikota omille tahoilleen.
Liekö sitten samaa paljon huomattavissa myös "tavisblogeissa". Elämä menee eteenpäin, suurimmat sielua hehkuttavat palot on suollettu blogiin, ja nyt elämä on... tasaista... tai erittäin palkitsevaa niin monilla muillakin osa-alueilla, että iltaisin ei enää iske sitä hetkeä, että pitää saada kommunikoida bloginsa kanssa. Blogi ei ole enää se paras kaveri, jolle innoissaan selittää elämän omalaatuisuuksia, vaan pikemminkin se hieman vaivaannuttava sukulainen, jolle joutuu sukukokoontumisissa aina raportoimaan elämänsä kulusta.
Eikä se 140 merkin statuspäivittely Twitterissä ja Facebookissakaan ole välttämättä enää sitä mitä ennen. FB-päivitykset ovat kuulemma vähentyneet kolmanneksen viimeisen vuoden sisällä. Jos omaa piiriäni katson, Twitter on entistäkin enemmän vain retweet- ja linkkilinko. Paljon potentiaalia sisältävä Buzz on vain erilaisten feedien hautuumaa. Qaiku ei juuri houkutellut SoMe-uskovaisten lisäksi tavallisia ihmisiä, mistä SoMe-uskovaiset toki aktiivisesti myös pitivät huolta.
Kärsin varmaan sosiaalisen median "reissuväsymyksestä", sosiaalisuuteni uinuu talviunta, ja minulla on hyvinkin paljon perinteistä "oikeaa elämää". En varmaan ole edes ainoa. Eikä asia varmaan harmittaisi minua lainkaan muuten - paisti blogien osalta.
Kun viestintä siirtyi nettiin voimallisesti, alettiin puhua slow ja fast mediasta. Lehdet olivat slow mediaa, nettijulkaisu fast mediaa. Väiteltiin siitä kumpi on parempi, vaikka kummassakin on puolensa, eikä slow media kuole pois, jos se panostaa kykyynsä kerätä ja syventää fast median nopeat aikaan sidotut plörähdykset.
Nyt sähköisen median sisällä on mielestäni syntynyt jo oma slow mediansa. Blogit. Mutta tavistiedonvälityksessä, siis hiustenleikkuussa, voiko se selvitä hengissä? Jos ei ketään kiinnosta mitä söin tänään 140 merkin verran, kiinnostaako ketään enää myöskään 1500 merkin verran miksi söin sitä mitä tänään söin? Moni kärsii uskonpuutteesta.
Toisaalta miksi pitäisi? Moni alan "pioneeri" aloitti aikoinaan hiustenleikkuunsa riippumatta siitä lukeeko kukaan vai ei. Miksi asioiden pitäisi olla eri lailla nyt? Oli ehkä helpompaa olla "väärinymmärretty" ja hitaan median ylenkatsoma itseilmaisun alalajin edustaja. Nyt kun kaikki on lähes hyväksyttyä ja sisäsiistiä, samaa hehkua ei enää ole. On tullut jotenkin itsestäänselväksi, että "minua pitää lukea edes joku, jotta tällä on joku pointti."
Miksi ihmeessä?
Olen luvannut itselleni, että aion blogata enemmän. Oikeasti aion, luki minua kukaan tai ei. Viimeistään siinä vaiheessa kun parin viikon sisällä todella isot Oikean Elämän (tm) pari jutskaa hellittävät. Harmillisesti ne asiat on sellaisia, joista en voi puhua, kun ne on sellaisia salaisia työjutskia. Kun jos joku vaikka vahingossa lukeekin tätä.
