Palvontamenot

Näinä päivinä on vaikea olla kovin ekologinen tai jaksaa edes hirveästi sympata koko vihreää ajatusmaailmaa. Parina aikaisempana talvena on ollut ehkä helppo asennoitua ilmastonmuutokseen ja funtsia parempaa huomista, kun ulkona tihuttaa vettä, plusasteita on vielä tammikuussa viitisen kipaletta, eikä talvipalttoota tarvitse kaivaa esiin kertaakaan.

Mutta kun tällainen nostalgikkojen kaipaama "lapsuuden talvi" pitkästä aikaa ilmoittaa olemassaolostaan, suomalainen muistaa taas asuvansa Suomessa. Pohjoisessa. Kylmässä. Jossa talvi yllättää autoilijan joka vuosi vain koska autoilijan muisti ei yllä kuutta kuukautta kaukaisempiin asioihin. Jossa on parhaimmillaan etelässäkin - sanalla sanoen - aivan vitun kylmä.

Siinä ei mennä iloisesti pyörällä, ei ymmärretä takkuilevaa joukkoliikennettä puoli tuntia pysäkillä seisten. Ei. Siinä syötetään letkusta yksityisautolle virtaa puoli yötä tai otetaan aamulla taksi.

Ennen kaikkea siinä ei reissata ekologisesti ja suosita kotimaanmatkailua.

Kun sisälläkin pitää olla pässinpökkimät jalassa ja norjalainen luomuvillapaita päällä, irtorahat haalitaan hyvin nopeasti kasaan ja lähdetään lauhkeammille leveysasteille karkuun. Edes viikoksi. Ja se merkitsee lentokonetta, hyvät naiset ja herrat. Lentokonetta, sitä pirun vehjettä ja idunpurijan pahinta painajaista, jolla 20 asteen pakkasessa hytisevä ja kalmankalpea suomalainen saa edes hetkellisen helpotuksen.

Se kalmankalpea ja hytisevä suomalainen, se on juntti. Se lähtee Kanarialle ja Thaimaahan öhö-öhöttämään kuin Jope ja dokaamaan kuin Nykänen. Se on mielikuvitukseton, paheksuttava kersakuluttaja, joka pelkää kaikkea uutta. Sen lentomailit ovat vieläkin syntisemmät kuin Madventures-sukupolven elämysseikkailijoiden, noiden tiedostavien maailmanrakastajien ja innokkaiden kulttuuri-ihmisten tutkimusmatkat.

Tai sitten se junttiparka on yksinkertaisesti vain niin kylmissään ja d-vitamiinivajareissa, että se ei odota lomaltaan kuin sitä hetkeä apartementosinsa kuistilla, kun saa olut yhdessä ja tupakka toisessa kädessä kokea kuinka auringon lempeät säteet hivelevät ja lohduttavat valkeaa ja hytisevää ruhoa. Se on harras ja uskonnollinen hetki.

Tonatiuh tai Ra löytyvät yhtä hyvin espanjalaisen apartementosin parvekkeelta kuin atsteekkitemppelistä tai Heliopoliksesta. Vain palvonta on tärkeintä.

3D

3D on mun juttu. Se oli sitä jo silloin 80-luvun alussa, kun lasit olivat perinteiset viherpunat ja kävin katsomassa ikäni valehdellen "laadukkaan" 3D-elokuvan Teräsmyrsky. Helsingin Bristolissa. Isossa salissa. Eturivissä karkkeineni. Lopulta kai täysin yksin koko isossa salissa, kun se toinen lipun ostanut poistui kesken näytöksen. Kävin muuten katsomassa sen leffan vielä toiseenkin kertaan. Ehkä myös kolmannen. Olin 11 tai 12, ja hei Teräsmyrsky oli 3D!

Olisiko ollut suunnilleen ensimmäinen ja viimeinen (jaa näyttiköhän ne Tappajahai3D:n 3D:nä?) kolmiulotteinen leffa, joka Suomeen kantautui silloisen aallon aikana, ja alistuin jo itsekin siihen, että olen outo ja poikkeava, ja että muuta maailmaa ei kiinnosta. Niinpä kun toissa kesänä kuulin uudesta tulemisesta, nauroin skeptisesti että joo joo. Noh, kävin sitten katsomassa tuon Avatarin ja annoin sisäisen lapseni riehua vapaana. Kyllä hymyilyttää vieläkin, muttei enää skeptisesti. Leffa on toki kovin Pocahontas, mutta hieno sellainen. 3D-kokemus on enimmäkseen tarkoituksenmukainen eikä vain koko ajan kikkoja heittävä pelkän 3D-demoefektin takia.

Se mikä surettaa on, että milloin muka on tulossa seuraava sellainen leffa, josta suostuisin maksamaan sen 13,50? Harvasta suostun maksamaan edes normaalia kymppiä. Noh, nyt ei sentään v*tuttanut kuten pari vuotta sitten, kun maksoin Ocean's 13:sta 13,50 puntaa. Eikä ollu ees 3D.

Viisuvalitusvirsi

Suomen viisukarsintojen taso on tänä vuonna jälleen aivan luvattoman huono. Kahden karsinnan jäljiltä siedän tasan yhtä kappaletta. Laulusuoritukset ovat järkiään perskarvaosastoa (monitorit reistaavat?) ja en ole vähään aikaan nähnyt muutenkaan näin ilotonta viisumeininkiä. Asiaa eivät auta tasottoman huonot välikevennykset. Campia kun ei voi tehdä, vaikka kuinka yrittäisi. Camp vain syntyy. Mutta eihän tätä ikinä opita, vaan yritetään väkisin.

Viisukurjuudessa on kuitenkin se hyvä puoli, että olen taas tuhlannut aikaa nostalgiasyövereissä joko kumotakseni tai vahvistaakseni mielikuvaani tämän vuoden kurjuudesta. Käy se viihteestä, ja taidan katsoa uudestaan myös Rouva Ruudun muusikinhistorian ensimmäisen osan, joka käsitteli nimenomaan suomalaisten kansallista huonoa viisuitsetuntoa, ammoisia "skandaaleja" ja muuta kivaa.

Marmatan näistä asioista joka vuosi, joten tällä kertaa kuittaan asiat vain erilaisilla listoilla. Listat on kivoja.

Suomen aliarvostetuimmat kv-finaalibiisit top 3:

• 1. Fredi: Varjoon - suojaan (1967)
  
  
  


• 2. Vesa-Matti Loiri: Huilumies (1980)
  
  
  


• 3. Kojo: Nuku pommiin (1982)
  
  
  

Suomen yliarvostetuimmat kv-finaalibiisit top 3:

• 1. Laura: Addicted to you (2002)
  
  
  


• 2. Vicky Rosti: Sata salamaa (1987)
  
  
  


• 3. Marion Rung: Tom tom tom (1973)
  
  
  

Jotkut pyrkivät useasti ja pääsevät kv-finaalin kuitenkin jostain syystä vasta sillä huomattavasti huonommalla viisubiisillään. Top 3:

• 1. Kirka: Hengaillaan (1984) - vaikka tarjolla olisi ollut esimerkiksi Karthagoon (1980) tai Neidonryöstö (1976)
  
  
  


• 2. Anneli Saaristo: La Dolce Vita (1989) - vaikka tarjolla olisi ollut Sä liian paljon vaadit (1984) tai Sinun kanssasi, sinua ilman (1978)
  
  
  


• 3. Lasse Mårtenson: Laiskotellen (1964) - verrattuna vuotta aikaisempaan Kaikessa soi bluesiin. Laiskotellen on myös yliarvostetuimmat-listan bubbling under -osastoa.
  
  
  

Harmillisimmat rannalle jääjät top 3:

• 1. Tamara Lund: Olen mikä olen (1963)
  
  
  


• 2. Ritva Oksanen: Musta tango (1974)
  
  
  


• 3. Jari Sillanpää: Kirkas kipinä (2009)
  
  
  

Kohusta huolimatta nämähän ovat näin jälkikäteen aivan kamalia top 3:

• 1. Nightwish: Sleepwalker (2000)
  
  
  


• 2. Kim Lönnholm: Minä olen muistanut (1989)
  
  
  


• 3. Ami Aspelund: Mitt äppelträd (1982)
  
  
  

Miksi?!?! Mitä te ajattelitte?! top 3:

• 1. Kari Kuivalainen: Päivä kahden ihmisen (1986)
  
  
  


• 2. Katri Helena: Tule luo (1993)
  
  
  


• 3. Edea: Aava (1998)
  
  
  

Harras kiitos siitä, ettei ikinä heitä ole lähetetty maailmalle top 3

• 1. Paula Koivuniemi


• 2. Danny


• 3. Frederik

 

Mutta jotta totuus ei unohtuisi. Suomen parasta euroviisua - ikinä - ei koskaan tehty itse viisuihin, eikä sitä sinne koskaan lähetetty. Siitä kunniasta se kuuluisi jokavuotisesti Suomen karsintojen tunnusmusiikiksi muistuttamaan siitä mikä on tärkeintä. 

SoMe-tiedotus 12.1.2010 klo 20

Suurimmassa osassa maata on melko qaikuista ja lähinnä pohjoisessa tweettaa vähän sosiaalista mediaa.

Odotettavissa huomisiltaan asti:

Maan eteläosassa: Heikkoa sosiaalista mediaa. Twitteriä mutta enimmäkseen naamakirjaa. Monin paikoin retweettiä tai linkkausta. Statustila 1-5 päivitystä.

Maan keskiosassa: Heikkoa sosiaalista mediaa. Länsirannikolla paikoin keskustelua, muuten qaikua tai innovaatiojunaa mutta enimmäkseen naamakirjaa. Etenkin lännessä paikoin linkkauksia. Statustila 3-8 päivitystä, #ryhmissä paikoin 15 päivitystä.

Maan pohjoisosassa: Heikkoa tai kohtalaista etelän ja lännen välistä sosiaalista mediaa. Puoliqaikua tai qaikua ja paikoin heikkoa bambuseria. Qaikusta riippuen statustila on 5 ja 15 päivityksen välillä.

Silloin lapsuudessa 70-luvulla

Facebookissa on ryhmä "Silloin lapsuudessa 70-luvulla". Tuli itsekin kasvatettua ryhmän kuvasaalista tuolla Non Stop -kuvalla. Omasta hyllystä löytyy täydet vuosikerrat viimeistä lukuunottamatta. Viimeisestä vuosikerrasta on vain hajanumeroita sieltä täältä, noin kolmannes numeroista puuttuu. Niitä tulee aina kuikuiltua divareista, kun jonkin sellaisen ohi kävelee, mutta viime vuosina saalis on ollut erittäin laiha. Vanhoista hyviksi todetuista asioista pidetään kiinni kynsin hampain, nostalgiaikäiset ovat voimissaan, divareista ei popkulttuurin vanhoja, itseäni kiinnostavia helmiä hevillä löydä.

Syntyi aamiaispöydässä keskustelua divareista ja siitä, kuinka olennainen osa ne ovat olleet sekä omaa että miehen lapsuutta. Niihin sisältyy rakkaita muistoja alkaen pelkästä hyllyjen välissä hengailuista upeiden aarteiden löytöön. Surua tuottaa se, että todella maagisia hyviä divareita ei oikein enää löydä. Kaikki ne nuoruuden aarreaitat, jotka ehkä ovat jollain tapaa jopa vielä hengissä, eivät ole enää sitä mitä ennen olivat.

Itselleni katkerin viimeaikaisin divarimagian katoamisen tunne oli aivan vähän aikaa sitten Itäkeskuksessa, Hansasillan divarissa.

Kun opiskeluaikoina asuin Hoasilla Kauppakartanonkadulla, Hansasillan divari oli oma pikku opiskelijabudjetin keitaani. Kassan takana oli useimmiten täti-ihminen, jolla oli selkeästi itselläänkin sarjistietämystä ja -harrastaneisuutta plakkarissaan. Osasi kertoa milloin oli juuri uusimmat lempisarjikseni tulossa, osasi huikata jos johonkin hyllyyn oli ilmaantunut mahdollisesti minua kiinnostavia käytettyjä aarteita. En osaa sanoa paikan ultimaattisesta hyvyydestä mitään, mutta minua, ranskalaisen sarjakuvan, marvelin, dc:n ja dark horsen sekä star trekin ystävää, paikka palveli aina erinomaisesti.

Ilmeisesti aika ja kovat ajat ajoivat Hansasillan divarin ohi, ja paikka meni myyntiin. Nykyään sen omistaa ilmeisesti jokin kirjallisuudenopiskelija tms, joka huomasi myynti-ilmoituksen ja päätti aloittaa uuden elämän kauppiaana. Asiasta oli ihan hesarissakin. Valitettavasti omistajanvaihdos oli omalta kannaltani sama kuin divari olisi mennyt lopullisesti kiinni. Ei sarjakuvatuntemusta, ei sanottavasti edes sarjakuvakiinnostuneisuutta. Ei enää uusia ranskalaisia sarjakuvia myynnissä käytettyjen ohella. Sarjistarjonta sillisalaattia, epämääräistä halpiskamaa ja pikkulasten tavaraa. Suurin liikenne lienee lähinnä akkari-taskareissa. 

Surullista.

Ainoa onni on, että lapsella on kova akkarikiinnostus, eli paikka palvelee edes häntä. Hansasillan divari kykenee siis sentään edelleen siihen, että lapsi saa käsityksen siitä, ettei kaikkea tarvitse ja pidäkään ostaa uutena, ja että todellisia onnen hetkiä on löytää jotain, mitä ei enää kuvitellut löytävänsä.

Tylsyys

Kaipa tämäkin on syy blogata. On tylsää. Yritin alkaneen Pacificin innoittamana lahdata konsolilla vähän japanilaisia, mutta ei se sitten oikein napannutkaan. Ei o japsit niin kivoi ku natsit.

Uusivuosi tuli ja meni. Kuten jouluakaan, ei uuttavuottakaan sovi juhlia kuin perheen piirissä. Eroaa tosin joulusta siten, ettei tartte välttämättä matkustaa periferiaan moneksi päiväksi. Ja voi syödä eineksiä samaan aikaan kun lipittää oikeaa samppanjaa ilman että se olisi räikeä tyylivirhe. Vielä noin kahdeksan vuotta, niin voi ehkä vaihteeksi kärsiä uudenvuodenpäivänä ihan oikeasta krapulastakin. Olettaen että on silloin enää kenenkään kutsulistoilla.

Kaipa se jotain kertoo joulunpyhien ja uudenvuoden kaavamaisesta ahdistavuudesta, että menee aina mielellään arjen koittaessa töihin. Ahdistaa jo etukäteen pääsiäinen ja vappu. Viikko niilläkin vain väliä tänä vuonna. Kas kun eivät keksi vielä juhannuksenkin alle tai jälkeen jotain.

Taidan kokeilla uudestaan sitä japsien lahtaamista.