Musiikki on tutkitusti verrattavissa huumeisiin, seksiin ja sen sellaiseen. Mietin vain, että minkähänlaista seksiä tai huumetta on se, että jää koukkuun johonkin yhtään kohtaan muuten täysin tyhjänpäiväisiä kappaleita. Johonkin 10-15 sekunnin mittaiseen tai jopa lyhyempään pätkään, jolloin päässä hetkellisesti helisee petollisen mukavasti.
Ja sitten ne kappaleet pitää kuitenkin kuunnella kokonaan, koska itse asiassa - jälleen kerran tutkitusti - hekumapiste ei olekaan se täyttymys, auditiivisen orgasmin hetki, vaan juuri hetket ennen sitä. Se odottava tunne kun tietää, että justpian sinne ollaan tulossa, muttei ihan olla vielä siellä. Täyttymys on siis riippuvainen jopa ympärillään olevasta tyhjäkäynnistä, eikä toimi ilman sitä. Nautintoa ei synny vain soittamalla luupissa sitä yhtä kivaa kohtaa. Ja vaikka kiva kohta jo olisi mennyt ja biisi vielä jatkuu, se on kuunneltava loppuun. "Because I like to be held afterwards."
Etenkin pop-musiikkiteollisuus (mutta toki kaikki muukin aikamme kevyt musiikki) elää tästä tiedosta. Miksi tehdä kolme minuuttia täyttä timangia, kun riittää että siellä nöyhdän seassa on se yksi hippunen aitoa asiaa?
Ja mihin sitä sitten jääkään kiinni kun jää. Esimerkiksi nämä tällaiset paljon soineet poppirenkutukset soivat minulla tämän tästä pipodiskossa tai Spotify-myllyssä.
Take That - The Flood: Esikertosäe. Kesto n. 18 sekuntia. Kahdesti. Siis peräti 12,5% kappaleesta. Ihan huippua.
Chisu - Etsijät: Ostinato. No sitähän saadaan sentään joka väliin. Menisi siis melkein jo orgioiksi koko kappale, ellei saisi valitettavan hyvin selvää sanoista.
Lady Gaga - Electric Chapel: Syntsatriolit. Kesto n. 3 sekuntia per laaki. Laakeja kaksi kappaletta. Neljässä minuutissa ja 12 sekunnissa. Siis 2,3% koko kappaleesta. Täydelliset pohjat.
Näissä ottaa päähän aivan hillittömästi se, että se mikä popissa pitäisi olla tärkeintä - kertosäe - on pääsääntöisesti jopa kappaleen kaikkein heikoin osuus. Silti se on se, joka usein ärsyttävästi jää soimaan päähän samalla kun mieli haikaa sitä pientä pientä hyvää koukkua siellä välissä. Ja sen pienen hitusen takia ne roikkuvat mukana. Vähän kuin pysyisi yhdessä jonkun täydellisen törpön kanssa vain siksi että se on hyvä sängyssä, laittaa hyvää ruokaa tai osaa laskea vessan renkaan.
Kieltämättä välillä tuntuu että pop-teollisuus panee meitä halvalla. Ja mahdollisesti myös kuivana kakkoseen. Ja huvittavinta on, että moni meistä antaa sen suosiolla ja hymyillen tehdä niin.
No ei se mitään. Kuuntelee sitä hyviäkin kokonaisuuksia pääasiallisesti muutaman nautinnollisen sekunnin takia. Jopa pitkiä kokonaisuuksia. Ayreonin Fifth Extinction. 10 minuuttia ja 29 sekuntia, joista pidän jokaisesta paljonkin, mutta silti voin tuskin malttaa että päästään kahdeksan minuutin kohdalle. Tai Halo 3: ODST:n Finale, jota kuuntelen käytännössä viimeisten 12 sekunnin takia.
