Tarinakone

Vuoden sisällä Akkarissa on ollut tarina siitä kuinka Pelle Peloton rakensi koneen, jonka avulla pystyi siirtämään tarinoita päänsä sisältä suoraan kirjaksi.

Sehän oli tietysti menestys; kaikki hankkivat sellaisen ja ryhtyivät julkaisemaan kirjoja.

Kukaan vain ei ostanut niitä kirjoja, koska kaikilla oli niin kiire tehdä omia kirjoja.

Panee ajattelemaan.

Lähiö - urbaanin apinan taivas

Ai hitsi mikä päivä. Hetkellisesti tuntuu, että ehkä tämä tästä vielä jossain vaiheessa kesäksi muuttuu. Täällä pääkaupungin itäisessä lähiössä korkean kerrostalon ylimmässä kerroksessa parvekkeella ainakin tuntuu siltä, että onpas kaunista, vihreää ja lämmintä.

Lähiötä ei voita mikään, oikeasti. Täällä on luontoa, täällä on vehmasta, täällä liikenne ei pauhaa koko ajan, vaikka Kehä I onkin tuossa aika lähellä. Vähän on puliukkoja ja levotonta toki, mutta aivan kuin keskustan hienosto-osissa ei muka olisi. Tällaisena kauniina päivänä oikeasti ihmetyttää mikä ihme ihmisiä vetää asumaan keskustan tuntumaan?

Onhan kesäisin meri mukava visuaali, mutta annas olla kun tulee talvi. Sieltä tuulee, se on jäässä, ei se ole kovin edustava. Entä sitten kivikylät itsessään, Töölö, Krunikka, Eira, Punavuori, nuo niin monen hesalaisen himon kohteet? Kapeita katuja, korkeita taloja, tuulitunneleita, ehkä siellä täällä muutama puun pahainen tekaistulla viherpläntillä. Hietsun ja Kaivarin tuntumassa on ehkä vähän puistomaisemaa tarjolla, mutta esimerkiksi Krunikan rantaedusta ei ole paljonkaan naapuriaan Merihakaa edustavampi.

Olen asunut Sörnäisissä ja Linjoilla, nekin kaupunginosia, joista ei hyvän kämpän löydettyään monikaan halua pois. Mutta oikeasti, mitä muuta viehättävää näidenkään alueiden kolkkojen kivitalojen välissä on kuin lyhyet konttausmatkat pubista toiseen? Miten selviää henkisesti hengissä ympäristössä, jossa pöytäliinaa suurempaa pöpelikköä pitää tarpoa johonkin erilliseen keitaaseen katsomaan.

Täällä pohjasakan valtaamassa Itä-Helsingissä ei tarvitse kuin katsoa ikkunasta ulos, ja valtaosa siitä mitä näen on joko avointa taivasta tai puustoa. Ei vieri viereen ahtaasti pystytettyjä harmaita kivikolosseja, ei talvisin pakokaasujen sekaista loskaa, ei melusaastetta ostarin karaokebaaria lukuunottamatta. Kotitalon vieressä luonnonpusikkoa, jonka alle potkia koiranjätökset...

Sipoon metsästä katsoen tämäkin on toki kivikylä, mutta tämä on hyvä kompromissi urbaanille apinalle, joka ei ole vielä täysin valmis hylkäämään sitä puuta, josta eilen alas laskeutui.