Hyvää uutta vuotta

Istuin vajaa vuosi sitten metrossa, kun joku onneton raukka päätti ottaa itsensä hengiltä pomppaamalla junan eteen. Lopputuloksena metrojuna kökötti tunnelissa kolmisen varttia, kun luuserin osasia keräiltiin tunnelin pituudelta. Osa matkustajista suhtautui välinpitämättömästi, osa ärsyyntyneesti ajanhukkaan. Itse seurailin tapahtumia lähinnä ajatellen hervotonta kusihätääni. Kukaan ei surkutellut junan alle hypännyttä. Korkeintaan miettivät, että onpa kurjaa kuskille.

Seuraavana päivänä missään lehdessä ei ollut mainintaa asiasta. Syyksi annoin itselleni kertoa, että näitä ei nykyään kauheasti uutisoida, jottei ruokita muiden luusereiden halua tehdä samoin. Ettei syötetä trollia.

Kun häiriintynyt yksilö kosauttaa itsensä lisäksi myös muita, perutaan joulut, uudetvuodet ja kaikki. Aletaan huutaa paniikissa lisää rajoitteita ja varotoimia. Etsitään syitä viranomaisista ja ties mistä. Ja tietenkin eikö kukaan ajattele lapsia? Alkaa mediamylly ja julkisuusrumba.

Ollaan niin järkyttyneitä ja vuolaasti vuodatetaan myötätuntoa uhreille. 

Haistakaa nyt jälleen kerran paska. Ette te välittäisi vittujakaan, ellei olisi pelko omasta tai ehkä lähimmäisen perseestä. Ettehän te välitä metron eteen hyppääjästäkään. Mutta jos nyt saatana oppisitte olemaan syöttämättä sitä trollia tässäkin tapauksessa. Tunkekaa ne saatanan virtuaalikynttilät ja fb-muistoryhmät hanuriinne. Ketä te luulette huijaavanne?

Ja hyvää uutta vuotta vain teillekin.

Toin teille pörriäisen

Miehen kärähtänyt läppäri tuli tänä aamuna lähetillä kotiin. Emme ole vielä avanneet laatikkoa (aamiainen kesken tässä hieman ennen kello kahta) mutta luulisi vehkeen toimivan.

Mutta lasketaas päiviä. Kone lähti DHL:n kyydissä 18.12. Nyt on 31.12. Niiden välissä on itse asiassa vain viisi työpäivää, vaikka aikaa on muuten kulunut huomattavasti enemmän. En kyllä suoranaisesti osaa valittaa (olettaen että kone toimii) vaikka utopistinen "pyrimme kahteen päivään" jäikin toki haaveeksi. Tosin melkein siihen kahteen päivään päästään, kun seurantanumeron perusteella asioiden kulku vaikutti siltä, että kone oli DHL:n hoteissa melkein puolet tuosta viidestä päivästä. Jos olisi vienyt ja hakenut itse, kaksi päivää ei ehkä ole ihan täysin utopiaa.

Lähettifirmoja pitää kyllä vähän ihmetellä, DHL ei ole mikään poikkeus. Paketin poiminta toki toimii silleen suht. suoraviivaisesti, mutta tätä lähetysten perille toimittamista ne ei kyllä jostain syystä tunnu saajan kannalta hanskaavan millään lailla järkevästi. Paketti vain tuli tänä aamuna. Ei mitään etukäteisvaroitusta, soittoa, mitään. Arkipäivähän tämä edelleen monille ihmisille on, joten kun lähetti aamukymmeneltä soitti ovikelloa, olisimme aivan hyvin saattaneetkin olla  kaikki töissä. Miksi lähetit ei soita etukäteen? Onhan se niillekin turha reissu, jos vastaanottaja ei ole paikalla.

Joulu tekee hulluksi. MOT.

Joulu. Se tuli ja meni. Se oli taas vähän liian pitkä. Kinkkua oli taas liian paljon. Pää hajoili jo osapuilleen perjantai-iltana, ja lauantaina oli sitten pakko tehdä "Se".

"Se" on itse asiassa aina joka joulun paras juttu. "Se" on se hetki, kun hylätään muu perhe kotiin, matkustetaan ulos lähiöstä keskustaan ja suunnataan suoraan lähimpään Mäkkäriin. Ah ja oih sitä jumalaista hetkeä, kun roskaruoka kohtaa joulukinkun yökköyttämän kielen ja mielen. Se on joulun parhaimpia hetkiä. Se. Se, että joulu on juuri sillä hetkellä ohi. Tänä vuonna asian kruunasi vielä Kalliosta löytynyt mieluisa yllätysseura, joka loi uskoa siihen, että joulusta voi selvitä tervejärkisenä.

Tai melkein tervejärkisenä. Kaipa se nimittäin pitää ottaa jokseenkin tosissaan, kun kehotetaan maanantaina vielä iltayhdeksältä aivan onnessaan töissä kukkuvaa ihmistä hakeutumaan pikaisesti hoitoon. Ei. Ei minussa ole vikaa. Joulu vain oli liian pitkä.

Tai ehkä minussa on sittenkin vielä joulun aiheuttamia vammoja, sillä sorruin elämäni ensimmäistä kertaa tietoisesti, omaehtoisesti niin sanotuksi Ryhäseksi. Ryhäset tunnetaan myös nimellä Turret, mutta Ryhäset ovat periaatteessa Turren alalaji. Ryhäsiä tapaa vain talvisin ja vain lämpimissä maissa. Lämpimissä maissa joiden nimi alkaa E- tai T-kirjaimilla.

On nimittäin niin, että Lapsi pelkää lentämistä. Tätä voi empata kovastikin, mutta todellisuudessa Lapsen lentopelko on hyvin valikoivaa sorttia. Jos suuntana olisi Pariisi (lue: Disneyland), lentopelkoinen lapsi lakkaa sekunnin puolikkaassa olemasta lentopelkoinen. 

Noh, kylmä reaalitodellisuus kuitenkin sanelee, että Disneylandissa käydään vain parittomina vuosina. Muutenkin d-vitamiinivajokkinen ja olmin värinen äitinsä kaipaa lämpöä ja mahdollisesti pari sädettä aurinkoakin. (Mies toki lähtee tyytyväisenä mihin vain, kunhan siellä on hyvä keittiö - ja kunhan vaimo nyt ylipäätänsä päättää mihin haluaa ja lakkaa vaihtelemasta preferenssejään vartin välein.)  

Kuten lasten kanssa aina, jos ei järkipuhe auta (eikä se koskaan auta), pitää alentua lahjontaan, kiristykseen ja huijaukseen:

• Lahjonta: Jos lapsi kulta ylipäätänsä suostut johonkin lentämään, sinne mennään. Saat mukaan DS:n. Saat saat, ja vaikka lento kestäisi jumalauta kaksi vuorokautta, saat pelata koko ajan.


• Kiristys: Se jokin paikka on lämmin paikka. Piste. Muuten joudut mummolaan ja isä ja äiti lähtee kaksistaan. Pahimmassa tapauksessa siitä seuraa pikkuveli tai -sisko.


• Huijaus: Ymmärräthän miten kivaa on kun on lämmintä, katso vaikka YouTubesta tällaisia kivoja vesipuistovideoita eri puolilta maailmaa. Katso nyt kuinka matkailu avartaa, ja kivaa voi olla muuallakin kuin Ruotsinlaivalla. (Vaikka turistihelvettejä ne kaikki silti on).

No, mikä on lopputulos? Lentopelko katosi. Ilmeisesti jokaisessa lapsessa varsin matalissa vesissä lymyävä Ryhänen pintautui. Paikka on valittu. Että lapsi viattomana ummikkona osaakin valita sen kliseisimmän mahdollisen. Ja minä joudun pelkäämään koko viikon että törmää Nykäseen, Ruonansuuhun tai Frederikiin.

Tai, jos ottaa vain huumorin kannalta ja opettelee diskurssin valmiiksi:

Löysän liman työpäivä

Työpäivä oli just niin nahkea ja vaikea kuin olin olettanutkin. Välillä mietin että onkohan mulla joku adhd tai muu vamma, kun tiedän mitä pitää tehdä, miten se pitää tehdä, missä järjestyksessä se pitää tehdä ja miten yksinkertaista se olisi - kunhan vain saisi aikaiseksi aloittaa.

Aloittamisen ja reippaan tekemisen sijaan puoli päivää meni siihen, että käyttäydyin kuin kahdeksanvuotiaani, joka esimerkiksi matkalla huoneeseensa riisumaan vaatteita iltapesua varten jumittuu tuijottelemaan seiniä toinen sukka puoliksi riisuttuna. Ja 10 minuutin päästä laps on siinä edelleen, joko yhä tuijottamassa seinää tai koko riisumisen unohtaneena ja Pokemon-korttejaan sortteeraamassa.

Lapsessahan noita piirteitä tietysti kasvattajana kovasti ihmettelee, ja ne ottavat välillä kovastikin pattiin. Mutta muistan toki itsekin lapsena istuneeni kerran jos toisenkin aamusella puoliunessa yksi käsi paidan hihassa ja mieli jossain aivan muualla/poissa päältä. Ja tänään huomasin tekeväni sitä aivan samaa. Tai jos en vain tuijottanut kaukaisuuteen pää poissa päältä, tein sijaishommia kuten siivosin työpistettä (läävä se on tosin edelleenkin), lajittelin postia jonka olisin voinut lajitella myöhemminkin, siivosin työkansioita (niin omiani kuin yhteisiä) ja pohdiskelin juttuideoita asioista, jotka ovat ajankohtaisia osapuilleen toukokuussa. Jaikuilusta ja naamakirjailusta tuskin tohdin edes mainita.

Työnantajaosapuolethan ovat ihan oikeilla jäljillä kun TES-kierroksilla haluavat aina leikkailla työntekijöiden lomaoikeuksia: mitä vanhemmaksi duunari tulee, niin sitä haitallisempiahan kaiken maailman lomat selvästikin ovat. Töihin palaa todella ryytynyttä sakkia. Tällaiset rikkinäisiä viikkoja aiheuttavat pakkovapaat ovat oikein vihoviimeisiä kiusanhenkiä. Todella piristävää taas mennä esimerkiksi uudenvuoden löysäilyn jälkeen töihin - päiväksi! Motivaationi on huipussaan!

Tajusin tosin juuri että Disneylandin reissuun on enää kuutisen viikkoa. Alkoi yhtäkkiä hymyilyttää. Mä oon näemmä tosi helppo. Älkää kertoko kenellekään.

Tylsää joulua!

 

Siitä oli joulumieli hieman kaukana, kun veivasin tuolla Hakaniemen hallin tungoksessa tänään. Siitä sitten Itäkeskuksen tungokseen jatkoille. Hetkellisesti vihasin taas joulua.

Toisaalta tungoksessa törmäsi rakkaisiin tuttuihin ja tuli taas hyvä mieli. Loppujen lopuksi itse ostoksistakin selvisi nopeasti ja kunnialla, kun ei turhia hötkyillyt. Itse asiassa otin ison kasan valokuviakin - ei siihen kai ihan yltiöstressaantuneena kykene.

En ole juuri siivoillut, lapselle on pari lahjaa, miehelle ja äidille ei sitäkään. Kaappi kuitenkin notkuu ruokaa, illalla ahmitaan. Mitäs sitä turhia edes stressailemaan, kun son kaikille aikuisille kuitenkin aivan ok. Joulu on terveen itseensä käpertymisen aikaa. Ainakin itselleni. Ymmärrän kyllä hyvin suuret sukujoulutkin, mutta oma pää ei sellaisia oikein kestä. Nurkassa hiljaa jurnuttaminen on se mun juttu.

Etenkin, kun jossain vaiheessa huomaa, että on tylsää. Siinä vaiheessa tietää olevansa asian ytimessä. Mieli lepää, kun on kunnolla pitkäveteistä, eikä mikään häiritse siinä vellomista. Ei pidä kiireesti kokea ja tehdä vain koska pian pitää taas kiitää töihin. Ei, voi vain tuhlata aikaa ei mihinkään. Koska jouluna aika pysähtyy. 

Ajan pysähtyminen tapahtuu vain jouluna. Ei koskaan muutoin. Tavallisilla lomilla ja muina juhlapyhinä Suomi ei koskaan niin kokonaisvaltaisesti sulkeudu pirtteihinsä ja yksissä tuumin asetu ahterilleen niin antaumuksella kuin jouluna. Asiaa jopa jollain tapaa korostaa ja edesauttaa se perinteinen hysteria ja ylikierroksilla käynti ennen itse laskeutumista jouluun. Ajan pysäyttäminen vaatii hillittömästi energiaa ja kollektiivista ponnistusta. Jos ei muuten tee joulua, niin ankarasti ja näkyvästi muiden jouluhysterian kritisointi on aivan hyväksyttävä kontribuutio kollektiiviseen joulu-urakkaan.  

Tänä jouluna aika pysähtyi ja tylsyys tuli jo ennen aattoa. Hienoa. Vaivuin siksi esimerkiksi täysin varkain katsomaan dokumenttia Steinwayn flyygelien teosta. Tylsää. Ja hemmetin kiehtovaa.   

Tylsää joulua siis teillekin, pitäkää aika aloillaan vielä pari päivää!

Tässähän meinaa ihan sanat mennä sekaisin

Tuo Big Brotherin lemmikkimme, viimeisen kautensa BB-juontajana päättänyt ihanainen Vappu Pimiä on sitten kiinnitetty Miss Suomi -kisojen juontajaksi. Voittaja ratkeaa kansanäänestyksellä suorassa lähetyksessä. Tiedättehän mitä se tarkoittaa?

- Missiehdokas numero seitsemän kirittää kovasti! Eli nyt te kaikki, jotka haluatte missiehdokkaasta numero viisi tämän vuoden Miss Suomen, plussia ja miinuksia kehiin, sillä niillä tätä peliä pelataan. Turha sitten tulla jälkikäteen turuilla ja toreilla hameenhelmasta nykimään!

 

Parannus entiseen jäykistelyyn lienee silti huomattava. 

Kivaa koko rahan edestä: Assassin's Creed 2

Olen tässä pari viikkoa mennyt aika vähällä unella. Harvemmin muodostuu peliin sellainen intohimo (tai pakkomielle, ihan miten vain) kuin mitä tapahtui Assassin's Creed 2:n kanssa.

Diggailin kovasti ykköstäkin, mutta siinä oli puutteensa ja hankaluutensa, jotka pitivät huolen siitä, että pelin pystyi laskemaan käsistään suht huoletta. Itse asiassa se on vieläkin vähän kesken.

Tämä kakkososa sen sijaan vei minut täysin mennessään. Raptrin laskuri sanoo että olen kuluttanut elämääni 54 tuntia tuon eteen, ja vaikka tarina on nyt läpi ja elämäni ensimmäiset täydet tuhat saavutushoropistettä on kerätty, puuhaa olisi vielä varmaan niin, että saisi 60 tuntiakin rikki ihan hyvin. Mutta ehkä nyt voi jo laskea sen käsistään ja antaa tilaa muillekin elämän osa-alueille (kuten nukkumiselle).

Miksi se sitten on niin hyvä? Hyvin toimivaa katoilla juoksua, kiipeilyä, päheitä salamurhatemppuja. Riittävästi puuhaa juonen lisäksi, ja ykkösosan parjattu itseään toistavuus on pyritty korjaamaan - aika onnistuneesti. Ja ennen kaikkea aivan helevetin päheä pelimaailma. Renessanssi-Italia. Hei miettikää nyt. Renessanssi-Italia! Firenze ja ennen kaikkea Venetsia. Olen ollut Venetsiassa vaahtosammuttimen kokoisena, ja olen tähän päivään asti luullut että minulla on sieltä vain yksi muisto - herääminen kiukkuisena rattaissa päiväunilta, kun Pyhän Markuksen katedraalin kellotorni alkaa moikata. Mutta on minulla ilmeisesti muitakin, koska Dogen palatsin nurkka ja aukea kohti rantaa saa kylmät väreet kulkemaan selkäpiissä. Pitäisi kai käydä näin aikuisenakin.

Ykkösosa pitäisi periaatteessa olla pelattuna - tai ainakin tarina jostain spoileroituna - jos meinaa kakkosta pelata, sillä se jatkuu tismalleen siitä, mihin ykkönen loppui. Ja samoin tulee käymään kolmosen kanssa, sen verran tyylikkääseen WTF-osastoon päädyttiin kun lopputekstit pärähtivät ruutuun. 

Tarina itsessään on ilmeisesti kirjoitettu rankan lääkityksen tai sen täydellisen vailla olon alla, sen verran reippaasti mennään "kaikki liittyy kaikkeen, ja maailmaa hallitsevat salaliitot"-osastolle. Mutta toisaalta se on hyvin kiinnostavaakin, koska monet historialliset henkilöt, rakennukset ja faktat seikkailevat juonessa monilta osin kuitenkin ihan totuudenmukaisissa rooleissa. Tietenkään ratkaisevissa kohdissa eivät. 

Jos miinuspuolia pitää hakea, niin tietty yleishelppous. Esimerkiksi kun hoitaa asiansa oikein, pelin ensimmäisen kolmanneksen jälkeen rahasta ei ole enää koskaan puute. Taistelut ovat iisejä ja edelleen suht huijattavissa läpi torjuntahyökkäyksillä niin kuin edellisosassakin. Toisaalta hauskoja lisäyksiä on tullut taisteluun niin paljon, että tekee mielikin pelata aika paljon "reilusti" saadakseen irti iloa muun muassa siitä, miten siistiä on keihästää vastustaja omalla aseellaan. Myös salamurhatemppuja on lisää, lempparinani on alligaattorimaisesti heinäkasassa uhrin vaaniminen.

Toisaalta, jotkut tehtävät ovat muuhun pelin reiluun vaikeustasoon nähden törkeän paljon vaikeampia. Kuten suurin osa kilpajuoksuista. Harvoin on tullut tarve heittää ohjain seinään, mutta nyt kävi pari kertaa kyllä mielessä.

AC2 on itselleni siinä mielessä todella harvinaislaatuinen peli, että se on ensimmäinen tuhannen horopisteen peli, josta olen jaksanut tosiaan kerätä ne kaikki tuhat pistettä. Liian monessa pelissä achievementit tai trophyt ovat niin työn ja tuskan tai moninpelipelleilyn takana, ettei jaksa innostaa. Sen sijaan nyt achievementeista jokaisen voi sanoa olevan ihan tavallisen peruspelaajankin eikä vain pakkomielteisen kompletionistinörtin saavutettavissa. Eikä tämä tosiasia silti tee niistä yhtään sen vähemmän saavutuksia. Etenkin kaiken maailman järjettömään keräämiseen ja grindaamiseen perustuvat "kestääkö perse"-achievementit ottavat yleensä päähän suunnattomasti, joten suuri ilo on se, että niitä on AC2:ssa vain yksi, ja sekin on todella reilu ja siedettävissä mittasuhteissa pidetty. 

Hardcorettajat voivat pitää edellämainittua nynnyilynä, mutta väittäisin että valtaosa ihmisistä haluaa pitää hauskaa koko rahan edestä ilman, että pitää tuhertaa perse ruvella ja ottaa lomaa töistä. Tämä lienee osaksi syy sille miksi en koske WoW:iin pitkällä tikullakaan. 

Perjantai

Minä ja perjantai tulemme huonosti toimeen keskenämme. Suhteemme on vähintäänkin jännitteinen, ja teemme toisillemme usein oharit. Toisaalta kun kohtaamme, se saattaa usein olla väkinäistä yhdessäoloa tai jopa seksuaalista väkivaltaa lähestyvää toimintaa, jossa toinen ottaa toisen, pakonomaisesti, väkisin.

Katson kadehtien, kuinka kollegat syleilevät rakkaudella perjantaita, innoissaan ja antavaisina. Olen miettinyt, pitäisikö meidän mennä perjantain kanssa johonkin suhdeterapiaan. Kun suhde rikeeraa pitkään, on jo hyvin vaikea suhtautua positiviiseenkin lähetymiseen luottavaisin mielin. Kohtaan ystävälliseltäkin näyttävän perjantain epäluulo sielussa.

Olen alkanut salaa pettää perjantaita lauantain kanssa. Se ei kuitenkaan tunnu samalta, jännittävältä, niin kuin perjantain kanssa parhaimmillaan. Puhumattakaan siitä, että sunnuntai vetää yleensä aika pahat pultit, jos olen viihtynyt lauantain kanssa liian myöhään.

Tiedän kyllä että ottajia olisi, esimerkiksi maanantai, joka on niin epätoivoinen että sille kelpaisi kuka vain. Eipä kauheasti imartele. Tiistai on tosi hyvä tyyppi, mutta ei siitä oikein tulisi mitään, ja ollaan päätetty olla vain kavereita. Torstai on kyllä aika hyvän näköinen, mutta en oikein luota siihen tyyppiin. Sen kanssa jos ryhtyisi, saattaisi ehkä joutua aika nopeasti rappiolle, koulukotiin ja vittuun.

Ja keskiviikko on niitä poikia, joten ei jakoa.

Miksi naiset aina rakastuvat perjantaihin?

Talvi-PMS

Vaikka en tunnukaan enää blogaavan, olin siellä blogipikkujouluissakin. Suuri kiitos kaikille paikalla olleille tutuille ja tuntemattomille. Tuntui hetken verran ihan että ois ihminen eikä talven nuuduttama mörökölli. Hetken mielijohteesta hankitut fuck me -buutsitkin tuli koeajettua. Liekö ensimmäinen ja viimeinen kerta tänä talvena kun niitä on tilaisuus käyttää. Normaalisti hiihdän vapaapainijakenkien näköisissä, maailman parhaissa säärivarrellisissa talvitennareissa. Jollain teinillä ne ois ehkä ihan päheätkin.

Pitäisi kai ryhtyä taas kirjoittamaan. Kulunut syksy oli yksi maailman stressaavimmista monella eri osa-alueella, ja tuntuu etten ole osannut ajatella yhtään ainoaa omaa ajatusta moneen kuukauteen. Joko on koulutusasiaa x tai työasiaa y. Öisin slummaan konsolin ääressä, kun se on ainoa hetki elämässä kun tuntee olevansa yksin oman päänsä kanssa.

Olen nähnyt auringon puolta tuntia pidemmissä jaksoissa viimeksi kai joskus lokakuussa. Vaikkei silloinkaan paljon paistanut. Nyt kismittää, kun normaali joulun lööbausviikko ei toteudukaan, koska vuodessa on poikkeuksellisesti 53 viikkoa, ja koko työrytmi meni persiilleen. Kaksi päivää olen nyt vilkuillut sitä pientä kultaista pilkottavaa kaistaletta, harvinaista aurinkoa, ofiisin kattoikkunassa ja kironnut, että jos olisi normaali vuosi, olisin tuolla ulkona kamera kourassa. Mutta ei.

Viimeksi sain hyviä valokuvia kuukausi sitten. Koska sekin on niitä harvoja hienoja hetkiä olla yksin oman päänsä kanssa, valokuvaus nimittäin, tuntuu erityisen riistetyltä kun kalenteri törkeästi ryöstää bonusvapaan. Ei ole sama asia raahustaa töiden jälkeen säkkipimeällä kahvilan kautta kotiin, vaikka kuinka kaataisi kurkustaan talon parasta kahvihörhellystä ja makustelisi juustokakkua tuntitolkulla. No saahan sillä kasvatettua rasvakerrosta.

Ei sentään masenna. Ärsyttää vain. Talvimasennuksen rinnalle pitäisi kai tunnustaa myös erityinen talvi-PMS. Se alkaa syyskuussa ja loppuu vappuna. Viime yönä olin heittää ohjaimen seinään, kun Assassin's Creed 2:n älyttömät kilpajuoksut alkoivat nyppiä. Jep, talvi-PMS.

Väsyttää, mutta aika ryhdistäytyä

Tämä blogaaminen on jäänyt näemmä nyt niin pahasti, oli velvoitteita siihen tahi ei, että joutuu vakavissaan miettimään voiko hyvällä omallatunnolla mennä blogaajien pikkujouluihin.

Lisäksi olen pelannut koko viikon öisin Assassin's Creed 2:sta niin, että jos nyt on edes neljääkään tuntia yössä nukkunut, niin hyvä on. Tarvitsen siis toiset rintaliivit silmäpusseja varten.

Blogaajia kyllä yleensä kannattaa tavata, koska ne on ihkuja. Ja lisäksi Weeruskassa on hyvä ruoka. Taidanpa siis yrittää jaksaa kammata naamani ja vetää korot alle. Nähdään siellä.